Pappa oli Helenan kummastukseksi aivan tyyntynyt.
— Lapsi, — sanoi hän, — jos sinä vastasit hänelle että menköön vaan omaisuutesi ja kotisi, on sinun täytynyt tulla siihen suurien asiain kautta. — Minä luulenkin, että sinä näytät laihtuneelta, vaikka silmäsi ovat niin virkeät. Kuinka sinun on, lapsi?
Mutta kuulematta Helenan vastausta hän vaipui ajatuksiinsa. Jonkun ajan hän itsekseen hymyiltyään sanoi:
— Olisipa silloin helppo elää, jos ei tarvitsisi mistään tulevaisuudesta murehtia!
— Me olemme luotu sellaista elämää varten ja siihen me tulemme, — sanoi Helena,
Mutta ei pappa sitäkään kuunnellut. Hän istui yhä nojatuolissaan ja mietteihin vaipuneena epämääräisesti ja väsyneesti katsoi liikahtamatta eteensä. Sitten sanoi ajatuksissaan hiljaa, ajattelematta mitä sanoi:
— Olisipa hauska kuulla mitä se puhuu.
Ja vähän ajan perästä lisäsi, heräten ajatuksistaan, haukotellen:
— Lapsi, jätä minut nyt, minä tahdon vähän nukahtaa.
Jonka jälkeen Helena suuteli häntä ja meni hiljaa pois, aavistamatta puhuneensa viimeisen kerran papan kanssa.