Helena katsahti pappaan ja aikoi vastata, mutta se mitä hän aikoi sanoa oli semmoista, ettei pappa olisi sitä kestänyt. Se oli Souvari-Heikistä, joka oli pahemmassa kuin maantiellä. Sentähden Helena vaan oli vaiti.
— On asioita, joihin uskon yhtä paljon, — jatkoi pappa yhä enemmän kiihoittuen, — se on, etten anna kenenkään hypätä nokalleni. Menköön omaisuuteni ja jääkää maantielle, mutta tehtaat saavat seista siksi kunnes ne rakkarit tulevat armoa pyytämään. Ilmoita se sille jalolle maankuleksijalle. Se on minun viimeinen sanani. Ei koskaan! Ei koskaan, sanon minä!
Helena tunsi, että helpompi hänen on kallion läpi tunkeutua kuin tällä hetkellä särkeä nämä papan vakaumukset. "Kun kaikki muuttuu yhteiskunnassa, niin pappakin heltyy ja muuttuu toiseksi", — ajatteli hän. Ja tämän ajatuksensa hän sanoi papalle näin:
— Tulee toinen aika, jolloin ei ole rikkaita eikä köyhiä, vaan kaikilla on yhtä paljon ja sama sivistys ja kaikilla on helppo, ja ilonen olla jokaiselle.
Pappa sanoi:
— Ainoastaan sinun lapsellisuutesi voi antaa sinulle tuommoiset puheet anteeksi.
Helena sanoi:
— Minä en osaakaan puhua. Minä olen nuorempi sinua, mutta olen kuitenkin kuullut enemmän. Ei rovastilta enkä opettajilta enkä keltään ihmiseltä maailmassa ole minä kuullut sitä, mitä kuulin häneltä, jota sinä sanot maankuleksijaksi. Ja minun on surku sinua ja muita, jotka eivät saa sitä kuulla. — Me olemme eksyksissä, pappa. Vaikka me olemme opetetut ja luemme kirjoja ja sanomalehtiä, olemme kuitenkin niinkuin pimeydessä ja koko meidän elämämme on raakuutta ja barbarisuutta täynnä.
Pappa ei sanonut mitään, eikä näyttänyt vihaseita. Helena jatkoi:
— Ei ole ketään, joka meitä opettaa. Mutta hänen puheessansa on uutta valoa meille. Hän ehkä itsekin luulee puhuvansa meitä vastaan, mutta oikeastaan hänen puheensa on ihankuin meidän pelastuksemme. Se johtaa meitä pois niinkuin pimeästä vankeudesta —