— Tiesin. Hän sanoi sen minulle. Hän tahtoi tietää mitä minä ajattelen siitä, että asiasta syntyy käräjäjuttu.
— Oo, katsoppas!
— Minä sanoin, että tulkoon vaan, — että jos talonpojilla on oikeus puolellaan, niin täytyy olla niinkuin he tahtovat.
— Vai niin, vai niin sinä sanoit. Jaha. No nyt menemme toiseen asiaan. Kuulin äidiltäsi, että sinä olet antanut rukkaset Georgille. Onko se niin?
— On, — sanoi Helena.
— Sinulle näyttää olevan kovin helppo vastustaa minua. Ehkä minun siis täytyy selvittää sinulle hiukan tämän pesän tilaa. Tiedä, että jos tämä sama paperitehdas jonkun aikaa vielä seisoo käymättä, niin täytyy minun turvautua varoihin, jotka olen sinun ja mamman hyväksi saanut siitä kootuksi. Mutta jos se kokonaan pysähtyy, — se on: jos talonpojat voittavat, niin minun kuoltuani teillä kahdella ei ole mitään; ymmärrätkö, ei mitään! Sinun omaa tulevaisuuttasi silmällä pitäen minä olen toimittanut sinulle Georgin. Se asia oli järjestetty jo aikaa sitten. Georg perii vanhemmiltaan hyvän maatilan, jonka tuloilla te voitte elää huolettomasti missä ikänä haluatte, hän on sivistynyt, kaunis, hyvinkasvatettu —. Mutta meidän neidille ei hän vaan kelpaa. Ymmärrätkö sinä? — huusi hän, — mulle ei jää muuta kuin nuo enoltasi perityt 10 tuhatta!
— Minä en tarvitse muuta, minä elätän itseäni työllä.
— Hyvä, hyvä, — sanoi hovijunkkari ja hänen huulensa rupesivat vapisemaan. — Ja mitä varten olen minä elänyt? — huusi hän. — Mitä varten olen minä repinyt itseäni rikki ja surrut sinun ja mamman kohtaloa? Mitä varten, hä? Ettäkö sinä sitten elättäisit itseäsi työllä?
— Sinä olet aina uskonut rikkauteen, mutta se ei ole mitään.
— Minä olen uskonut siihen etten saa jättää lapsiani maantielle.