Omasta osastansa Helena kohta lohkasi pois 8 tuhatta, joiden kohtalo näkyy seuraavasta:
Viimeisenä iltana ennen mamman ja Helenan muuttoa kaupunkiin he olivat päättäneet kävellä puistossa jättääksensä hyvästi kaikille tutuille paikoille erikseen. Mamma oli väsymätön: "siellä ja siellä pitää vielä käydä!" — "rantapenkin unohdimme", — "entäs raukka itäinen lehtimaja!" — Ja joka eri paikassa hän suurella hellyydellä puheli, että nyt tässäkin ollaan viimeinen kerta, saattoi silitellä penkeiltä havuneulaset ja laasta vähän käytävää ympäriltä. Rastaat lentelivät naksutellen suurien, pimentävien koivujen sisällä, ja orava kahisi kuivissa maalehdissä, tarvitsematta sanoa hyvästi. Mutta ihmiset tarvitsivat.
—- Merkillinen olet sinä, Helena, — sanoi mamma, saavuttaen Helenan, joka malttamatta odottaa joutui aina edelle, — et sinä yhtään huomaakaan, että tämä on viimeinen kerta. Sinä ajattelet ihan toisia, tunnusta.
— Johan on kaikki paikat katsottu. Istutaan, mamma. Tiedätkö, juuri tässä kävellessämme on minulle tullut ajatus, jonka ihan varmaan toteutan. Minä olen onnellinen, että tulin sitä ajatelleeksi.
— No, istutaan, kerro.
— Näetkös nyt, — eilen tapasin Reinholdin. Hän on jo lähtenyt täältä. Ja hän rupesi puhumaan siitä, kuinka tarpeellista hänen olisi päästä ulkomaille tutustumaan sosialistiseen liikkeeseen siellä. Mutta hänellä ei ole mitään mahdollisuutta siihen. Hänellä ei ole rahaa. Ja ajattele, jos hän saisi 3 tuhatta markkaa, niin hän voisi käydä Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Hän itse sanoi. Silloin en tullut yhtään ajatelleeksi, mutta nyt vasta huomaan, että minähän voin antaa hänelle!
— Hm, — pani mamma, — Tuskinpa se ottaa vastaan sinulta.
— Miksei?
— Muuten vaan, sinun kertomuksistasi päättäen. Nehän ovat kaikissa tapauksissa kapitalistien rahoja.
— Ei, ei mamma, kyllä hän ottaa vastaan minulta. Minä sanon hänelle, etteivät ne ole papalta perityt.