— Olet tainnut itsekin vähän epäillä.
— Kyllä hän ottaa. Kunhan vaan pääsen kaupunkiin ja tapaan hänet, ihan varmaan hän ottaa.
* * * * *
Heidän tullessa puistosta ja kulkiessa pihalle seisoi siinä vielä oven edessä viimeinen kuorma, jonka oli määrä asemalle. Miehet paraillaan viskasivat köyttä sen ylitse, sitoakseen sitä. Kaksi pienempää kuormaa oli jo ennen mennyt. Tässä näkyi mammalle ja Helenalle kuuluvia tavaroita — kaikki tuttuja vuosikymmenien takaa. Ja ilman niitä tuntui viimeisen yön viettäminen kotikartanossa vieraalta, niinkuin olisi keskievariin pitänyt mennä huonetta hakemaan.
Mamma seisoi Helenan käsivarresta pidellen pihaylänteellä. Hän katseli milloin kuormantekoa milloin Helenaan.
— Lapsi, mistä sinä otat tuon voiman? — puhkesi hän sanomaan. — Tätä tapausta, tätä kukistumista olen juuri sinun tähtesi semmoisella kammolla aina odottanut. Ja nyt minä itken, mutta sinä seisot rauhallisena ja tyyneenä onnettomuuden keskellä!
— Siksi että minä uskon, mamma.
— Mihin sinä uskot?
— Uskon että maailmassa kohta tapahtuu suuria, suuria asioita, joiden rinnalla tämä kaikki ja koko meidän kohtalomme ei merkitse mitään.
— "Kaikki tulee muuttumaan?" — hymyili mamma, toistaen Helenan vanhoja sanoja,