— Aivan paikalla! — sanoi hän taas hymyillen ja kurottaen kaulaansa jollekin herralle, joka koetti viittailla häntä tulemaan.
— Niin, nämä kaikki ovat olemassa. Ja olisi järjetöntä hävittää semmoista, mikä olisi sitten uudestaan pystyyn pantava. Koneisto itsessään on hyvä. Ainoastaan sen käyttäjät ovat huonoja. Emme siis koneistoa itseä saa hävittää, vaan kukistaminen on ainoastaan sen nykyiset käyttäjät.
— Tulen, tulen, — sanoi hän kutsujalle. — Suo anteeksi, eihän ne anna minulle rauhaa.
Hän nousi ylös ja jo puoli menossa lopetti lyhyesti ajatuksensa:
— Tarkoitan että "meidän" on vaan päästävä "heidän" sijallensa, ja sitten vasta sieltäpäin — ymmärräthän —
Hän meni ihmisjoukkoon, joka hänet samassa ahnaasti nieli ja vei pois näkyvistä.
Helena jäi vielä kauaksi aikaa paikoilleen mietteihinsä. Ihmiset kulkivat hänen editsensä, hänen sivuitsensa, hyytelöineen, hedelmineen, tarjottimineen, frakkineen, laahustimineen, kukkineen, nauruineen, loistavine silmineen, — hän ei mitään huomannut. Ei huomannut kuinka taas kajahti soitto uuteen franseesiin, kuinka kaikki taas alkoivat hakea parejansa ja vilkkaassa naurun ja puhelun humussa siirtyä suureen saliin. Ei huomannut, että hän vihdoin jäi yksin tarjoiluhuoneeseen jätteitä korjailevien ja pyyhinliinoja huiskuttavien kyypparien seuraan.
Hän vaan sitä asiata mietti, että miksi Reinholdin sanojen jälkeen hänestä tuntui niin ikävältä ja alastomalta kaikki.
Helena nousi ja meni toiseen huoneeseen, hakien paikkaa, missä olisi vähimmin ihmisiä. Mutta täällä istui muutamia naisia pöydän ympärillä. Hän tahtoi istua ikkunalle, missä oli pimeämpi, ja koetteli sormellaan oliko siinä pölyä. Kaikki oli paksussa tomussa, myöskin valkoset pitsikartiinit, ja vieressä olevan rintakuvan päällimäiset paikat olivat samasta syystä harmaina. Kaksinkertaisten epäselvien ikkunain läpi näkyi kuutamossa kattoja ja talojen seiniä. Ja vaikka tanssin humu oli hänen takanaan, hiljenee kaikki hänen korvissaan.
Kaikki siellä ulkona on hiljaisena, vihertävässä värityksessä, puhtaan yksinkertaisessa, kaihoisassa äänettömyydessä. Se on juuri niinkuin Muona-Maijan vihertäväin ikkunain läpi —. Voi, mistä lehahtaa lapsuuden muisto: Maijan tuvassa on vastaleivotun ruisleivän lämmin tuoksu ja Ekholm nikkaroi ja keittää liimaa. Ja he ovat yksinkertaiset ja hyvät ja lempeät ja Helena tahtoisi muuttua heiksi, mutta ei voi hovin tähden ja saattaa vaan aina lapsellisesti rakastaa heitä. Kotikartano on hänen edessään. Pappa raukkakin kun kuoli siksi että kaiken piti muuttuman! Silloin se asia oli Helenalle elämän ja kuoleman arvoinen. Hän olisi voinut suudella pois täplät papan poskilta, mutta hän ei tehnyt sitä. Ja kuitenkin olisi pappa voinut muuttaa mielensä, jos vaan olisi joku oikein selittänyt.