— Te ette tiedä koskaan mitään.
Hovijunkkari läksi vihasena Helenaa käsiinsä hakemaan.
Mutta ei Helenaa ollutkaan niin helppo löytää. Kyselyihin mikä vastasi sen olevan väenpuolella, mikä sanoi juosseen Taavetin kanssa kylälle, mikä oli vilaukselta nähnyt tallissa.
Hovijunkkari palasi kiihoittuneena vaimonsa puheille.
— Mitä tämä tämmöinen on, — puhui hän syyttäen, — tyttö juoksentelee omin päin pitkin kyliä, tallissa ja renkituvissa eikä asianomaisilla näy olevan tietoakaan hänestä!
— Minun käsitykseni mukaan Helena tarvitsee semmoista elämää. Kyllä hän vielä ehtii salonkitavat oppia. Nyt täytyy etupäässä vahvistua.
— Ehtii ja ehtii! Mutta jospa hän sillä välin rakastuu tallirenkiin!
Sitä et sinä tietysti ole tullut ajatelleeksikaan.
— En todellakaan. Mutta minä myönnän että se saattaisi olla vaarallista, kun eivät sukuluettelot ole oikein selvät täällä.
Hovijunkkari hetkeksi hätkähti, mutta osasi kohta tehdä niinkuin ei olisi mitään kuullut eikä huomannut.
Nyt vasta kun tuli tieto vieraiden saapumisesta, oli hän tullut ajatelleeksi, että Helenalta puuttuu kaikki se, mitä hän kasvatuksena pitää. Sillä hän aikoi naittaa Helenan Georgille. Se oli niin hyvin kuin sovittu asia,