— Toimittakaa lapsi heti tänne, — komensi hän.
Mutta Helena sillä aikaa, mitään aavistamatta, oli Muona-Maijan luona, joka paraikaa juotti kahvia kahdelle päivätyöläiselle istuen itse sängyn laidalla ja ommellen kokoon Taavetin, tallipojan, housuja, joka odotteli niitä viruen penkillä.
Kun Helena sieltä löydettiin ja tuotiin papan ja mamman eteen, oli hän tosin kaikkea muuta kuin katseltavassa kunnossa. Sormen päät olivat mullassa onkimatojen kaivelemisesta. Hame ylettyi vaan vähän alle polvien. Palmikosta oli tukkaa hajonnut ympäri päätä ja tallin tuoksu oli perin tuntuva.
— Ja tämäkö on minun tyttäreni! — päivitteli hovijunkkari lyöden kätensä otsaan. — Ihan kuin mikä hyvänsä kylän juoksija! Mitä tämä on! Osaatko sinä edes tervehtiä ihmisiksi. Niijaa, että saan nähdä!
Helena katsahti punastuen äitiin.
— Niijaa niinkuin tervehtisit vieraita! — toisti ankarasti hovijunkkari.
— Lelle, tee nyt niinkuin pappa tahtoo.
Helena niijasi.
Silloin hovijunkkari tuskin osasi salata tyytyväisyyden myhäystä. Helenan luonnollisessa liikkeessä oli verratonta suloutta, aivan kuin hän olisi taitavimman tanssimestarin opettama ollut. Mutta ei hovijunkkari sentään ilmaissut kummastustansa.
— Tyttö on toimitettava rippikouluun, — sanoi hän äreästi. — Osaatko sinä tanssia?