He olivat koko tänä aikana sangen vähän tavanneet toisiansa. Georg oli selvästi tahallaan välttänyt Helenaa.
Viimeiksi he olivat tavanneet toisensa mamman hautajaisissa. Olivat seisoneet haudalla ja itkien puhuneet hänestä.
Mutta siitä oli jo neljä kuukautta. Sitä uteliaampi oli Helena saamaan tietää, mitä kumman asiata Georgilla saattoi olla.
Asia oli nyt semmoinen, että Georg pyysi Helenaa antamaan hänelle ranskan tuntia.
Helena rupesi nauramaan ja kysyi mitä ihmettä hän ranskan kielellä aikoi.
Georg vähän punastui, mutta rupesi kohta totisesti selittämään mistä syystä ranskan oppiminen oli hänelle välttämätön. Insinööritieteet olivat paraiten esitetyt ranskan kielellä.
— Tule vaan! — sanoi Helena siihen. Ja niin he päättivät tunneista.
Keskiviikkona ja lauantaina iltapuolella.
Kun Helena tuli kotiin tämän kohtauksen jälkeen, tunsi hän kohta olevansa levoton.
"Tulee toinen aika" — oli mamma kerran sanonut: — "ja saa nähdä kestätkö sinä yksinäisyyttä." Nämät sanat muistuivat hänelle nyt niin-niin elävästi.
Ja jos se todella olisi tapahtunut muulloin, ei hän mitään olisi pelännyt, mutta juuri tähän aikaan! Georg oli ainoa elävä ihminen, joka muistutti hänelle vanhaa kotia ja menneisyyttä, ja joka vielä päälliseksi suri sitä mitä hänkin suri. Ei myös kukaan häntä itseään tuntenut niinkuin Georg. Niin että silloin kuin Georg ehdotti ranskan lukemista, oli Helenaan valahtanut omituinen epäillyttävä ilon ja autuuden tunne; ei hän voinut sitä itseltänsä kieltää.