Kunpa nyt siis vaan osaisi erottaa toisistaan nuo kaksi: luonnollisen, luvallisen kiintymyksen siihen henkilöön, jota mamma oli rakastanut, ja sitten tuon toisen luvattoman, joka yhä näytti pienimmästäkin aiheesta olevan valmis liekkiin lehahtamaan.
Varmemmaksi vakuudeksi hän meni kaapille, jossa säilyivät mamman jättämät pienet tavarat ja otti eräästä laatikosta kirjepakan. Siinä kirjepakassa oli mamman Georgilta saamien ja Helenan omien kirjeiden joukossa myöskin se kirje Georgilta, jota mamma oli kerran aikonut hänelle lukea, mutta Helena oli silloin keskeyttänyt. Monta kertaa oli hän mamman kuoleman jälkeen sitten taistellut uteliaisuuttansa vastaan haluten sittenkin lukea mitä siinä kirjeessä seisoi. Mutta hänellä oli selvä aavistus, että jos siinä on jotakin tunteellista ja hän tässä yksinäisyyden mielentilassa sen lukee, niin pääsee kaikki irralleen eikä hän sitä liekkiä enää tukehutakaan. Monasti hän oli ottanut pakan käteensä, mutta aina sentään lopuksi vienyt takasin. Kerran hän nukkui koko yön kirjepakka tyynyn alla, ja vasta aamulla oli häveten vienyt takasin laatikkoon. Sen jälkeen se olikin pysynyt koskematta.
Mutta nyt hän sen otti esille toisessa tarkoituksessa.
Pitkän aikaa hän tosin nytkin istui kirjepakka kädessä. Ei olisi tarvinnut muutakuin katsahtaa jotenkin keskelle ja kolmen neljän joukosta löytää se oikea. Mutta hän ei antanut pakan hajota kahtia. Hiljaa hän nousi, rupesi hangolla sekottamaan uunia ja samalla viskasi koko pakan hiilien sekaan, joista kohta pohahti savuiset liekit uunin täydeltä.
Helena avasi ikkunan ja istui katsomaan ulos, pää käsiensä varassa.
"Siellä te käytte sotia ja valloitatte maailmoita ja olette Napoleoneja. Mutta ihan yhtä suuri työ oli minulle polttaa tuo kirje," — ajatteli hän.
Vähän ajan perästä hänen rupesi tulemaan ikäänkuin ikävä eikä tuntunut kylläksi halua tavallisiin töihinsä.
Hän pelästyi. Nousi ylös nopeasti, sulki ikkunan ja sytytti lampun.
Ja pitkälle yöhön hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, vihkoja korjaten, ja rupesi sen tehtyään vielä muistiinpanojansa kirjoittamaan.
Kun heidän uudistettu tuttavuutensa Georgin kanssa näin oli jonkun aikaa kestänyt, teki Helena sen varman havainnon, ettei Georg koskaan sanallakaan kajonnut heidän väleihinsä tai yleensä entisyyteen. Hän oli nähtävästi kaikki unohtanut, eikä Helenan läsnäolo tuntunut herättävän hänessä mitään muistoja tai tunteita.