Sofia katsoi ällistellen eikä ymmärtänyt. Kaikki luonnollisuus oli hänestä poissa ja teeskentely oli paneutunut paksuna kerroksena hänen äskeisten hienojen sururyppyjensä ja kärsivän otsansa päälle.
Hän vaan taas rupesi todistelemaan taitoaan lunastushistoriassa, ladellen sen nyt alusta loppuun. Sillaikaa Helena istui ja mietti millä hän saisi tuon valhekuoren puhkaistuksi. Ainoa keino tietysti oli: saada toinen uskomaan, ettei hänen edessään ole mikään jumalinen ihminen. Mutta sepä juuri näytti mahdottomalta, sillä jo oleminen täällä vankilassa todisti häntä vastaan.
— Minä en usko mihinkään sellaiseen — toisti Helena: — ne ehkä luulevat, että minä uskon, siksi laskivat minut tänne; mutta minä en usko, ja tahtoisinkin päästää sinut vapaaksi täältä, jos vaan voisin ja jos se ei olisi petosta tirehtöriä vastaan. — Niin se on. — Sitten Helena sanoi:
— Ei, Sofia. Sano minulle, miksi sinä — katsos ei minulla olisi oikeastaan oikeutta mitään sinulta kysyä — mutta tahtoisin tietää — sano miksi sinä tapoit sen?
— Minä olen vaivainen syntinen, mutta Jeesuksen Kristuksen armosta — —
— Kuule, Sofia, — keskeytti Helena hänet, — minä sanon sinulle, etten yhtään aijo ruveta sinua parantamaan; en minä ole sinua parempi. Mutta tahtoisin tietää, koska en ymmärrä, — jos sinä olisit niin hyvä ja sanoisit minulle, miksi sinä sen teit?
Sofia katsoi Helenaan pitkään, niinkuin ihmetellen ettei tämä semmoista ymmärrä.
— Eihän se ollut oikea lapsi, — sanoi hän, selitykseksi sysäisten
Helenaa kädellään.
— Ei ollut oikea? Mikäs se on oikea lapsi?
Vielä enemmän ihmetteli Sofia.