— Minähän en ole vihitty, — kuiskasi hän niinkuin viattomalle nuorukaiselle, joka ei tiedä mistään asioista.
— Nyt en ymmärrä ollenkaan, — sanoi Helena. — Ei suinkaan lapsi synny erilaiseksi, jos ei ole vihitty?
— Mutta se syntyy synnissä ja häpeässä. Häpeä se on hänelle ja minulle ja koko maailma osottaa sormellaan.
— Olisitko siis voinut olla yhtymättä sen miehen kanssa, vaikka rakastit häntä?
— Voi, voi, mitä se fröökinä kysyy! Se oli semmoinen kulkijan. Kyllähän sen tietää; kun molemmat tykkää toisistaan, ihminen on niinkuin muu luontokappale —! Mutta minun olisi pitänyt vaatia häntä ensin vihille, sanoi pastori. Ja Jumala rankaisi minua, kun en sitä tehnyt.
— Se ei ole totta. Jumala ei rangaissut sinua, vaan antoi anteeksi ja siunasi sinua, kun synnytit lapsen. Kaikki oli ilman vihkimistäkin Jumalan edessä hyvä, kun se kerran oli tapahtunut.
— Mitä vastasyntynyt tietää, jos se tapetaankin, — sanoi Sofia nyt yhtäkkiä, ja jotain levotonta värähti hänen kasvoissaan.
— Ei tosin tiedä, sanoi Helena. — mutta kadotithan lapsen, joka kuitenkin oli kaikki sovittanut. Ei, Sofia, sinä sanoit äsken, että olet saanut syntisi anteeksi, mutta et sinä niin tunne.
Nyt vasta Sofia ojentautui, ja entisen nöyrän katseen sijaan nosti päänsä vihasen uhkamielisesti. Kovalla äänellä hän huusi:
— Pastori itse on ollut täällä ja minä olen syntini tunnustanut ja katunut ja olen jo ehtoollisellekin päästetty. Mutta mikä sinä oikein oletkaan uskolainen?