— Sanon vaan, että vaikka olisit tuhat kertaa ehtoollisella käynyt, ei se mitään tähän asiaan kuulu.
— Hyi olkoon, kun tekee itsensä pastoriakin viisaammaksi. Mutta minä kysyn tirehtöriltä, kuka täällä oikein synnit anteeksi antaa, — huusi hän, säihkyvänä vihasta.
Helena tuli Sofian luota ja oli jotenkin tyytyväinen itseensä, sillä hän luuli liikuttaneensa tuota kovettunutta sydäntä. Mutta ei mennyt monta päivää, ennenkuin hän huomasi, että pastori todella tervehti häntä jäykästi, ja siitä saakka ruvettiinkin hänen askeleitaan pitämään vankilassa silmällä.
* * * * *
Kuukauden ajan kävi Helena joka päivä eri vankien luona naisosastolla, ja sillä ajalla hän vaan yhä enemmän joutui vastakkain pastorin kanssa. He tosin eivät tavanneet toisiansa, mutta vankien sydämmissä ja käsityksissä sai Helena alituiseen otella pastorin istutuksia vastaan, erittäin tuota kummallista oppia vastaan synnin sovituksesta. Myöskin oli Helenan pakostakin ottaminen selkoa raamatusta ja muusta semmoisesta, johon täällä kaikki perustivat nuo käsityksensä. Mutta kun hän tutki evankelioita, rupesi hän kaikkien ihmeiden ja kummallisten historiain takaa yhä selvemmin näkemään, että siellä oli puhe juuri semmoisesta henkilöstä, joka ei ollut uskonut mihinkään muuhun kuin Helenan "siihen" ihmissydämmessä. Hän oli ikäänkuin pelastanut itselleen tämän henkilön suuren romukerroksen alta ja iloitsi ja riemuitsi sielussaan siitä syvästä hengenheimolaisuudesta. Ei hän kuitenkaan voinut koskaan mainita hänen nimeään, sillä silloin saivat vangit heti väärän käsityksen hänen tarkoituksestaan eikä sitä heidän käsitystään enää voinut millään järkähyttää. Hänen piti vaan aina sanoa, ettei hän usko mihinkään.
Kerran hän taas keskusteli kuten tavallista tirehtörin kansliahuoneessa. Hän oli tunnustaakseen jo hienoon kyllästymiseen asti saanut kuulla tirehtörin valituksia perheellisyyden ikeestä muka semmoiseen mieheen nähden, joka haluaa suurempia elämäntehtäviä. Jos luutnantit vastaisen avioliittonsa vuoksi eivät voineet jättää sotapalvelusta, niin saattoi se olla ymmärrettävää; mutta että vanha mies, joka selvästi käsitti asioita, yhä ruikutti perhettänsä vastaan eikä sittenkään tehnyt mitään ratkaisevaa, se oli Helenasta sentään liikaa.
— Mitäs tuolla pihalla tapahtuu? — kysyi Helena ikkunan luota, kääntääkseen mieluummin koko keskustelun toisaanne.
Siellä näkyi harmaapukuinen miesjoukko, vanhoja partasuita ja nuoria, yksi toisensa jäljessä kulkevan suuressa piirissä pitkin muurien ympäröimää pihaa, niinkuin joskus koululapsia kävelytetään väliajalla.
— Ne on yläkerran vangit, — sanoi tirehtöri haluttomasti. — Joka päivä puoli tuntia.
Ja yhtäkkiä Helena näkee kuin näkeekin Souvari-Heikin heidän joukossaan.