Latuskainen pyöreä lakki on hänenkin päässään, ja juovikkaat, harmaat vangin vaatteet, niinkuin kaikilla muilla.
Se näyttää nauravan ja salaa vartijalta jotakin kujeilevan. Ja kun se piirin kohta, jossa hän kulkee, lähestyy ikkunata, saattaa Helena jotenkin läheltä nähdä hänen kasvoihinsa. Hänellä on toisessa silmässä valkonen kaihi. Sen se on arvattavasti saanut viimeisessä tappelussa, jonka vuoksi oli taas tänne joutunut. Muuten hän oli samannäkönen kuin ennenkin, papan silmäin muoto ihan elävänä ja tuo omaiseksi tekevä leuan pyöristys.
Merkillistä! Souvari-Heikin tähden oli Helena tänne tullut, koko tuo tunto yhdenvertaisuudesta kaikkiin ihmisiin oli syntynyt alkujaan siitä, että hänellä oli veli niiden joukossa, ja se tunto olikin päivä päivältä kasvanut ja varmistunut, niin ettei hän enää muuten voinut elämää ajatellakaan. Mutta nyt olikin hänellä erityisesti tuohon veljeen juuri vähin rakkautta. Mikä ihme siinä piti oleman niin vastenmielistä. Kaikista hänen liikkeistään ja tavoistaan paistoi jokin omituinen löyhyys, asiain ottaminen mitä keveimmältä kannalta, ja vielä jonkinlainen tyhmä kukkomaisuus. Helena päätti nyt kerrankin tehdä tehtävänsä. Ja kun vangit samassa rupesivat kulkemaan pihalta takasin rakennukseen, keksi hän sanoa tirehtörille haluavansa mieluimmin puhutella niitä vankeja, jotka olivat hänen kotiseudultansa ja myöskin siis miesvankeja. Joka aiheutti tirehtörin hakemaan kirjoistansa olisiko ehkä miesosastolla ketään sieltäpäin tuotua.
Jonkun aikaa haettuaan, sanoi tirehtöri:
— Täällä on eräs Henrik Lehtonen, — tappelusta — toiskertainen, — yläkerrassa n:o 32. Jos tahdotte, käsketään alas.
— Ei, mieluummin menisin hänen koppiinsa, — sanoi Helena. — Ja jos saan, niin nyt heti.
— Miksei, miksei, — sanoi tirehtöri. — Minä itse saatan neidin sinne.
Hän soitti sähkönappulaa, ja heidän mennessänsä kansliasta paiskautuivat ovet kuin itsestään auki, vartijain tehdessä kunniaa niiden pielissä ja avaimia rämistellen juoksennellessa jo avatuilta ovilta vielä suljetuille.
Molempia koppirivejä erottavassa käytävässä tirkisteli ensimäisessä kerroksessa suuren rautakalterin takaa joukko harmaita vankeja, joita tirehtöri sanoi Rakkolaisiksi. Mutta ei Helena tahtonut pysähtyä nyt mitään muuta katsomaan. Peittääkseen levottomuuttaan ja mielenliikutustaan hän teeskenteli iloista, kysyi tirehtöriltä minne mennä ja tipsutti sitten, kevyesti juosten, ylös rappusia keskikerroksen käytävään ja vasta siellä odotti häntä.
Tirehtöri saapui hänen jäljessään hengästyneenä. — Minua vaivaa omituinen pyörrytystauti täällä vankilassa, minä luulen, ettei tämä seinistä lähtevä kalkinhaju — tunnetteko? — ettei se ole minun terveydelleni edullinen, — sanoi hän sivumennen. Mutta juuri ennenkuin he rupesivat menemään ylös kolmanteen kerrokseen, pysähtyi hän erään suljetun kopinoven eteen ja viitaten päällään sinnepäin, sanoi hiljaa: