— A propos, tässähän on meillä se kuuluisa rovasti. Ellen erehdy, eikös hänkin ole juuri neidin kotiseudulta?
— On, kyllä hän on, — sanoi Helena. Mutta sydämmessään hänellä kaikki pysähtyi. "Tuossako se mies siis istuu vangittuna, muutama askel minusta, kauheata, kauheata!" — ajatteli Helena.
— Hän on jo puoli vuotta meillä ollut, — sanoi tirehtöri. — En todella ymmärrä kuinka tuo juttu on niin pitkälle venynyt. Tietysti hän tulee Kakolaan. Mutta muuten, onpa se todella hyvin merkillinen mies. Ajatelkaa mitä se on valinnut toimekseen täällä! Hän kirjoittaa muka jonkinlaista uutta postillaa. Kaiken sen perästä mikä on ollut, — vielä postillaa kirjoittamaan! Onpa se jotenkin paksua, ei voi muuta sanoa.
— En minä tuota oikein myönnä, — sanoi Helena. — Jos on kerran sellainen usko syntien anteeksiantamisesta, niin tietysti paras pappi on se, joka on enin syntiä tehnyt ja anteeksi-antamista syvimmin kokenut? Ehkä se juuri siitä kokemuksesta kirjoittaakin postillaa.
Näin sanoen Helena aikoi mennä taas edellä ylös. Mutta tirehtöri kutsui hänet kädenviittauksella luokseen.
— Katsahtakaahan nyt edes tuosta reijästä, — sanoi hän ja työnsi syrjään kannen pienoisen lasireijän edestä.
— En ikipäivinä, — sanoi Helena, — minähän olen tuttu sen kanssa; mitä te ajattelette!
— Entä sitten? Me menemme sisälle hänen koppiinsa.
— Ei, ei, ei, — sanoi Helena kauhistuneena ja vetäytyi pois. Hän meni kauas käytävän toiseen päähän.
Vartija olikin tirehtörin viittauksesta jo avannut oven, ja tirehtöri näkyi astuvan jäykkänä ja arvokkaana rovastin koppiin.