"Tästä nyt näen" — ajatteli Helena, — "että vankien luo tunkeutuminen on todellakin jotain epähienoa ja minä olen syystä sitä hävennyt. Enpäs mennyt, kun oli tuttava!"
Mutta tirehtöri tuli jälleen ulos kopista, lähestyi Helenaa ja ilmoitti, että rovasti itse halusi häntä puhutella.
Ja vähän ajan kuluttua seisoi Helena tuon vanhan miehen edessä, joka hänen tullessaan nousi pienen pöytänsä äärestä. Tirehtöri rupesi tekemään jonkinlaista esitystä. Se pöytä oli todella täynnä kirjoituspaperia ja nopeinkin katsahdus niihin todisti, että rovasti todellakin kirjoitti postillaa. "Jeesuksen Kristuksen armosta ja hänen verensä kautta" — ehti Helena lukea, kun hänen silmänsä vilaukselta käväsi papereissa.
Sitten poistui tirehtöri ja jätti heidät kahdenkesken.
Rovasti.
Hän oli tullut papilliselle uralle voimakkaan henkisen herätyksen kautta. Oltuaan nuorena ylioppilaana intohimoinen, rohkea ja hurjasteleva nuorukainen hän oli joutunut lestadiolaisen uskonlahkon vaikutuksen alaiseksi ja erään saarnaajan sanoista päätti katkaista kaikki entiset suhteensa maailmaan. Ensi innossa hän aikoi kokonaan luopua omaisistansa, jättää "peltonsa ja tavaransa" ja ajattelematta huomispäivän leipämurheita lähteä maailmalle saarnamiehenä. Tämä ajatus viehätti ja veti häntä. Hän tunsi olevansa valmis mihin kärsimyksiin hyvänsä, kunhan sai olla Herransa välittömänä opetuslapsena, jolle oli valta annettu tallata käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa. Kokeneemmat uskonveljet sanoivat: aseta mielesi, ole hiljaa, niin Herra on puhuva sinun sydämmeesi ja tahtonsa ilmaiseva. Ja nuoruutensa koko hehkuvalla mielen loimulla hän nyt vaan maltittomasti odotti mitä Herra oli hänelle käskevä.
Mutta ennen tätä käskyä, eräänä kuultavana kevätiltana, niihin aikoihin, jolloin lehmät oli ensi kertaa laitumelle päästetty, hän kuuli metsästä omituisen helakan ihmisäänen kajahtelevan, joka karjaa kokoon huuteli. Yhtäkkiä hänet tempaa entinen villi intohimo ja hän tahtoo hinnalla millä hyvänsä nähdä sen naisen, jonka ääni oli juuri tuollainen. Muistamatta hetkeksikään uutta sielullista tilaansa hän riuhtasee pyssyn seinältä ja juoksee metsään. Eikä kauan kestänytkään ennenkuin hän huuteluja kuulostellen pääsi huutajan itsensä perille, tapasi sen aidan takaa kosteassa ja tiheässä koivikossa, vihreäin lehväin alta, valkosten runkojen keskeltä. Se oli suurikasvuinen, kalpeaihoinen nainen. Paksu letti jatkui vyötäisille huivin alta.
Hän hyppäsi aidan yli, tuli naisen luo ja sanoi: — Koko päivän olen turhaan riistaa hakenut, löysinpä vihdoin!
Ja rohkea kun oli, kiersi kohta kätensä sen kaulan ympäri toiselle olalle. Kuitenkin vapisi hänen äänensä, kuu hän taas sanoi:
— Tulethan minun riistakseni!