Ja sydän paisui.
Nainen ei vetäytynyt pois, vaan paljasti naurahtaen valkoset hampaansa. Sitten pani vasemman kätensä päällimäiselle aidakselle, niin että näkyi nimettömän kaksi kultaista sormusta.
— Vai niin, — sanoi toinen nähtyään sormukset ja laski kätensä naisen olalta, mutta vaikka hän tahtoi ottaa askeleen kauemmas tuli hän likemmäksi ja pystymättä mielensä kuohulta mitään sanomaan, koski taas häneen. Silloin nainen käänsi päänsä hänestä pois ja varoin rupesi irtautumaan hänen käsistänsä ja kun ei onnistunut, sanoi nopeasti:
— Veli Jeesuksessa Kristuksessa, etkö tunne minua?
Silloin hän muisti nähneensä tuon ihmisen autuaitten kokouksessa, ja tyrmistyi. Kauhuissaan hän kävi molemmin käsin päähänsä. Mutta toinen sanoi vielä:
— Minäkin ja minun mieheni tulemme lauantaina kokoukseen.
Ja näin sanottuaan kääntyi taas rauhoittuneena häneen päin ja jäi häntä uteliaasti katsomaan, kun hän, kuivia koivunoksia tieltänsä työntäen läksi kiireesti pois metsästä.
Hän ei tahtonut eikä voinut ajatella tätä tapausta sen enempää. Hän selitti sen niin, että kaikki oli tapahtunut kokonaan ulkopuolella häntä itseänsä, eikä se sentähden lannistanut hänen mieltänsä. Eihän hän myöskään ollut tiennyt, että se nainen oli naitu vaimo. Ja niin hän toistaiseksi luulotteli, että kaikki on hyvä, kun hän asian avonaisesti uskonveljille tunnustaa, itsensä edessä ei hän pitänyt itseään rikollisena, kun ei lukenut koko tapausta ikäänkuin omaan elämäänsä kuuluvana.
Tuli sitten lauantai-ilta, se ilta, jona autuaat kokoontuivat autuudestansa ilakoimaan, niinkuin hihhulilaisten tapa siellä päin on.
Hän oli jo unohtanut tapauksen, ja saarnan jälkeen raivokkaassa autuuden hekumassa hyppeli muiden mukana. Vilaukselta hän silloin näki joukossa paksun keltaisen letin, muisti silmänräpäyksessä kaikki, ja hurjistui vielä suurempaan iloon. Koko seurakunnan tempasi tavatoin mielen kuohu. Tuikkivat talikynttilät sammuivat ilman pyörteeseen, toiset hihkuivat ja hyppelivät, toiset syleilivät toisiansa. Ja niin sitten sattui hänen eteensä se nuori vaimo, joka myöskin oli hypyssä sylinsä avannut. Ja kun he katsahtivat toisiinsa, juoksivatkin he toistensa syliin, eikä mikään mahti olisi enää heidän lankeemistaan estää voinut.