Niin hän eli ja vanheni pappilassansa. Mutta syvimmässä sydämmen sopukassa, siinä syvyydessä, jossa ei ajatella sanoin ja jota hän ei tosin mitenkään lukenut omaan kirkkoherrakuvaansa kuuluvaksi, alkoi aikaa myöten liikehtiä omituisia ilmiöitä.
Kun hän saarnaa miettiessänsä katseli ikkunasta tyynen jokilahden yli, mihin metsät kuvastuivat, niin teoloogiset ajatukset ja muistot yhä useammin nukahtivat kyllääntyneinä kahilikkoon ja sen sijaan kasvamistaan kasvoi kumma kaiho johonkin salaperäiseen, vieraaseen naiseen, joka häämöitti ajatuksissa ja hengitti irstautta viattomaan luontoon. Se oli alussa epämääräinen, se oli milloin jossain joen kalvolla, milloin väikkyi alastonna samettisen männikön varjossa, milloin muuten värisi autereisessa ilmassa — ja maanitellen kutsui, ilman selvyyttä repi sydäntä.
Tämä herätti hämäriä muistoja. Kirkkoherra kokosi järkiajatuksensa ja ponnisti yhteen kaikki voimansa.
— Saatana! — huudahti hän ja hyökkäsi istuviltaan. Hän hengitti syvään ja riemuitsi voitostansa. Silmänräpäyksessä olikin lahti ja auer ja samettinen männikkö taas hyvän palveluksessa, ainoastaan Luojan luonnon puhdasta kauneutta. Ja todella oli niin, ettei se utuinen nainen enää ilmestynytkään kahilikkoon, ei metsän laitaan eikä joen kalvolle. Sillä ei tarvinnut kuin muistaa tätä voittoa, niin se jo pakeni.
Mutta eikö se missään enää ilmestynyt? Eihän se tarvinnut kahilikkoa eikä väräjävää auerta ilmestyäkseen. Jos pani silmät umpeen, niin se tuli kaarrellen pimeydestä, istui eteen, rupesi leikittelemään eikä kieltänyt mitään. Taikka tapahtui, että kirkkoherra näki kaukaa tieltä ihmisen ja näki hameen hulmuavan askelia myöten, niin se jo oli hän. Ja tieltä se siirtyi ajatuksiin ja siellä se jo tunsi valtansa.
Kirkkoherra meni vihdoin pääkaupungin parhaan lääkärin puheille.
Hän teeskenteli olevansa papillisilla asioilla ja sanoi lääkärille: — Tulinpa neuvoa kysymään. Minullakin on näette hoidettavia niinkuin teillä. Ja miksei maallinen lääkäri ja hengellinen lääkäri toisinaan keskenänsä neuvottelisi.
— Ei mikään voi olla sen suotavampaa — vastasi siihen maallinen lääkäri.
— No niin, otaksukaamme, että eräs onneton on joutunut aistillisuuden pauloihin, — ei tavallisessa merkityksessä, vaan niin, että mielikuvitus ei jätä häntä hetkeksikään rauhaan — että…
— Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän.