Silloin hän taas kavahti.
Ja taas hän kuulostellen kurottautui ulos.
Taas oli askeleita. Epätoivonsa aikana hän ei ollut niitä huomannut, mutta nehän olivat jo ihan lähellä, ja selvästi kilahteli kannus.
Ne kääntyivät jo kulmasta tälle kadulle.
"Se on Georg!" — riemuitsi Helenan sydän.
Häntä ei näy vielä hämärän vuoksi, mutta tuossa hän jo käy alhaalla käytävällä. Tuossa jo näkyykin, tuossa, tuossa. Hän lähestyy alaovea, tuossa hän tarttuu kahvaan, aukasee, käännähtää kynnyksen sisäpuolelle. Kuuluu hänen ketterä, kilisevä nousemisensa kaikuvissa rappusissa.
Helena on pannut ikkunan kiinni.
Ja hän huokaa syvään ja sanomaton lepo laskeutuu hänen olentoonsa.
"Muuta en tarvitsekaan tietää, kuin että Georg tuli!"
Samassa jo ovikellokin soi.