Silloin Helena yhtäkkiä kavahti. Hänen korvaansa kuului kaukaa-kaukaa taas askeleet — ja nyt hän oli eroittavinaan niissä kannuksien äänen. Sydän alkoi sykkiä eikä antanut kuunnella.
"Georgin kannukset!" — päätteli Helena yhä varmempana siitä, että se on Georg. Ja ilon kyyneleet vastustamattomasti tulvahtivat hänen silmiinsä. Mutta Helena pettyi. Ei ne olleetkaan Georgin kannukset. Kuitenkaan ei hän hetkeksikään toden teolla epäillyt, ettei Georg tule. Päinvastoin hän vaan mietti mitä hän sille sanoo, kun se tulee. "Rakas Georg", — sanoo hän, — "minä olen ehkä pilannut sinun elämäsi, mutta minä tahdon nyt koettaa tehdä kaikessa niinkuin sinä haluat ja kaikessa alistun tahtosi alle. Sinä et tarvitse enää panna mitään merkitystä minun vakaumuksiini. Suostun myöskin tulemaan sinun vihityksi vaimoksesi, milloin vaan tahdot, tai odottamaan milloin sinulle sopii."
Mutta jo rupesi yhä enemmän hämärtämään. Helena alkoi yhä levottomammin kuunnella jokaista ääntä kadulta. Ihmiset olivat luultavasti kaikki painuneet sinne mistä musiikki ja kaupungin humu kuului: sillä katu oli tyhjä eikä kukaan kävellyt enää käytävillä. Kuului jonkun talonmiehen sananvaihto ja naurahdus vastapäisen talonmiehen kanssa. Kuului kuinka portti sulkeutui ja askeleet kopisivat jossakin pihan puolella; sitten nekin hiljenivät.
Silloin heräsi Helenassa ensi kerran ajatus, että jospa Georg ei tulekaan! Se ajatus vihlasi niinkuin haavoittava veitsenterä.
Miksi hän oikeastaan olikaan niin varma siitä, että Georg tulee? Jos tämä kaikki oli tapahtunut Georgin vielä olematta kapteeni, niin oli se tietysti tapahtunut vastoin hänen tahtoansa, ainoastaan siksi, ettei hän sinä hetkenä voinut hallita itseänsä. Ei, ei, ei! Se on mahdotonta, ettei hän tulisi.
Ja kuitenkin, mitä enemmän Helena ajatteli ja mitä enemmän pimeni, sitä vähemmän syitä oli hänellä, miksi semmoinen oletus olisi ollut mahdoton.
"Olkoon kuinka hyvänsä", — päätti hän, — "mutta minun suhteeni riippuu kaikki siitä tuleeko Georg nyt vai ei. Jos tulee, niin taitaahan elämässä vielä olla jotain vähän asiaa ja oltavaa, — epätietoista mitä. Mutta jollei tule, niin silloin on selvä, että tämä on oleva minun loppuni."
Ja illan hämärtyessä yhä enemmän, hän unohti tyhjät kadut ja rupesi jo unohtamaan oman odotuksensakin.
Milloin kuvaili hän kulkevansa yksinäiselle laiturille ja hyppäävänsä siitä veteen, milloin asettuvansa yöllä kiskoille poikittain junan eteen ja rauhallisena katsovan kuinka kaksi tulipalloa lähestyy pimeästä hänen eteensä ja ryskyvien pyörien ruhjovan hänet allensa. Milloin taas hän kuvaili, että hän menee kauas, kauas tuntemattomaan korpeen, kiipee puuhun, sitoo nuoran oksaan ja toisen pään omaan kaulaansa ja heittäytyy alas — … Mitä hän enää odottaakaan, selvähän on, ettei Georg tule, — ei ole ajatellutkaan tulla. Noin jo pimenee kaikki.
Jo aikoi Helena sulkea ikkunan, mutta kun se olisi ollut hänen toivonsa ja elämänsä viimeinen sammuttaminen, ei hän sitä sentään jaksanut tehdä, vaan vielä viimeisen kerran painautui ikkunalaudalle itkemään ja odottamaan.