* * * * *
Jonkun ajan kuluttua on samassa huoneessa hiljaisuus. Helena istuu yksin ikkunanviereisellä sohvalla. Hän ei voi ajatella mitään. Ei hän myöskään voi itkeä. Hänen korvissansa yhä kuuluu Georgin töytääminen ovelle, ja hänen askeleittensa nopea aleneminen rappusissa. Ja hänen tunnossansa jyskyttävät lakkaamatta sanat: "Se on tapahtunut, se on tapahtunut!"
Tulee yö, tulee aamu. Ei Helena ole mitään voinut ajatella, vaikka hän on koko yön valveilla loikonut selällänsä. Aina vaan samat sanat: "Se on tapahtunut!"
Tulee päivä.
Hän on puuhaavinaan jotakin, on virkeä ja eloisa, mutta omille ajatuksilleen hän on kuin kuollut. Kaikki on hänessä seisahtunut. Jokin elämän tapainen kulkee hänen ohitsensa, mutta ei hän itse sitä elä, vaikka hän koneellisesti liikkuukin. Kaikki on uutta ja ihan selvätkin asiat vaativat uudestaan selitystänsä. Mitä varten ajuri ajoi pitkin katua ja nyt ei enää aja, mitä varten kello naksuttelee seinässä, mitä varten ikkunoita voi avata ja sulkea, mitä varten on emännöitsijä, mitä varten se rämisyttää teelautasia ja lusikoita toisessa huoneessa?
Kello tulee 12. Kello 12 hän tavallisesti ennen muinoin meni vankilaan Sofia Huotaria puhuttelemaan, joka on ruvennut uskomaan hänen sanojansa ja ikäänkuin jumaloimaan häntä.
Kun hän tämän muistaa, silloin hän yhtäkkiä hetkeksi herää, ja jokin tuska tyrskähtää hänen kurkkuunsa. Huulet rupeavat vapisemaan ja hän heittäytyy hillittömästi itkemään. Mutta ei hän uskalla antautua. Hän nousee nopeasti istualtaan, pyyhkii silmänsä kuiviksi, ja on niinkuin ei olisi ollenkaan itkenyt. Kulkee taas samallaisena, puuhaa koko ajan eikä uskalla pysähtyä.
Vasta kun tulee iltapäivä ja hänen huoneensa saa sen hämärän, mikä aina on siihen aikaan kuin Georgia voi ruveta odottamaan, aukenee hänen tunteittensa vyyhdet, ja hän rupeaa hiljaa itkemään. Ei tosin surunkaan itkua, mutta muuten vaan, siksi vaan että kaikki on käynyt niin peräti toisin kuin mitä hän oli luullut ja odottanut, — että hän oli viskattu aivan kuin tuntemattomille maille, missä ei ollut koskaan ennen ollut, vaikka esineet ja hän itse kyllä taisivat olla samat. Kaikki oli toisin päin. Kaikki hänen tunteensa ja ajatuksensa, joihin hän vielä äsken nojasi, ovat lakanneet olemasta käsillä, entisyyskään ei tunnu enää hänen entisyydeltänsä. Eihän hän edes tiedä onko se, mikä on tapahtunut, hyvä vai paha, sillä ei hänellä niitäkään käsitteitä ole olemassa. Kaikki on irti, auki, pohjatta, katotta, seinittä, ja ympärillä vaan tyhjää avaruutta. Tästä voi alkaa elämää vaikka mihin suuntaan. Voi alkaa, mutta voi myöskin lopettaa. Kuinka vaan tahtookin. Ei mikään sano: jää elämään! Ei mikään myös: lopeta!
Vielä eilen hän oli voinut kääntyä "Sen" puoleen, pyytänyt anteeksi ajatuksiansa, keskustellut sen kanssa, tunnustanut koko asemansa. Mutta nyt oli sekin ikäänkuin häipynyt pois. Nyt oli sen sijassa vaan Georg, Georgille vaan oli asiaa. Georgille uskottavaa, Georgilta anteeksipyytämistä, Georgilta vaan lohdutustakin saatava. —
Mutta miksi, miksi hän näin viipyy? Jo aikaa sitten hän olisi voinut tulla. Ei mitkään virkatehtävät häntä tähän aikaan enää pidätä. Ja Helena meni ikkunalle, avasi niinkuin eilenkin sen molemmat puoliskot, ja rupesi odottamaan Georgia. — "Tietysti hän kohta tulee, tietysti hän kohta tulee", — ajatteli Helena kurottautuen ikkunasta, pyyhkien kyyneleitänsä ja koettaen nähdä hämärään katua myöten. Hän kuunteli kaikkia askeleita, jotka silloin tällöin alkoivat kopsuttaa käytävällä, mutta ei ne olleet Georgin, ne tulivat ja taas menivät kuulumattomiin. Kappelista päin lehahti toisinaan korvaan musiikin ääniä, joskus taas liike ja ajo kadulla esti mitään kuulumasta. Bulevardilta levisi illan ilmaan taas nuorten lehtien kosteaa ja miellyttävää hajua. Mutta hämärä alkoi jo muuttua pimeäksi, ja yhä harvemmin kukaan kulki tai ajettiin tällä kadulla. —