Helena aukasee hänen kätensä, nousee ylös ja erottuu nopeasti hänestä.
Menee sitten ikkunalle ja syrjäyttää uudinta.
— Katso, kuinka kaunis auringonlasku siellä on. Pitäisi mennä kävelemään —
Mutta hänen äänensä vapisee ja käsi vapisee, jolla hän uudinta pitelee.
Georg, joka on seisonut kääntyneenä pois, kädet kasvoilla, nostaa päänsä ja katsoen ikkunaan sanoo yhtä vapisevalla äänellä:
— Todellakin kuinka kaunis!
Ja rupeaa lähestymään katsoakseen muka ikkunasta.
Silloin Helena päästää uutimen ja suuntautuen etehiseen päin, sanoo taas:
— Pitäisi kävelemään, Georg —
Mutta Georg on hänen ohimennessään ottanut molemmin käsin hänen vartalonsa ympäri, ja suutelee Helenan ummistuneita silmäluomia, sitten suuta, joka ei enää mitään sano, vaan antautuen hymyilee.
Eikä enää mikään mahti maailmassa voinut estää sen tapahtumasta, mikä tapahtui.