Se mitä Georg tahtoi Helenalle vielä sanoa oli samaa, mitä hän jo oli kirjeessä pyytänyt.
Kun Helena näki hänet ja seisahtui pari askeletta hänestä, kuului
Georgin suusta yksinkertaiset liikutuksen sanat:
— Anna anteeksi! Kaikki on minun syyni!
Silloin Helena tuli hänen luokseen ja rupesi sanomaan:
— Eihän sitä, rakas Georg, voi tietää mikä on kenenkin — —
Mutta ei voinut sanoa loppuun, vaan rupesi kesken itkemään, ja otti
Georgista molemmin käsin.
Georg irrotti hellästi hänen kätensä ja piti niitä edessään, niin että
Helena tuli kauemmas hänestä ja hän saattoi nähdä Helenan kasvoihin.
Helena sanoi:
— Tietysti se on oleva niin kuin sinä olet ajatellut. Eikä se muuten voi ollakaan. Ja jos tahdot, niin pappikin vihkiköön —
— Ei, ei, — sanoi Georg voimatta ylenmääräisen riemastuksen vuoksi peittää puheäänensä epätasaisuutta, — en minä ole vihkimistä ajatellut, minä olen jo kauan sitten tullut ihan samaan ajatukseen kuin sinäkin siitä asiasta, ja kaikista muistakin asioista. Mutta katsos minä kun olen kerran semmoinen, en saa päähäni mitään noin — äkkiä, minä voin vaan vähitellen.
Helena sanoi siihen: