Ei ole mitään uutta auringon alla ja kuitenkin kaikki muuttuu.
Tämä kertomus olisi tähän jo voinut päättyäkin. Sillä mitäpä siihen enää olisi lisättävää, kun asiat näin olivat käyneet? Helena on ollut koko kertomuksen keskus, ja hän oli nyt nähnyt, että hänen sielunsa Se, jota ei voi sanoin nimittää, todellakin hallitsee kaikkien asiain menoa, ja on vielä päälliseksi niin äärettömän hyvä, että vaikka hän juuri oli siitä syrjäytynyt, se oli laittanut niin, että hän olikin saanut aikaan enintä mitä hän yleensä koskaan olisi voinut aikaan saada. Sillä se että Georg omin ehdoin jätti sotapalveluksen ja hylkäsi vihkimisen, oli jotakin, jota Helena ei olisi voinut uneksiakaan vaikuttavansa. Ihan hänen tietämättään oli hänen uskollisuutensa Sitä kohtaan, vaikkakin kesken katkenneena, kasvattanut maailmalle puhtaan, jalon ja rohkean Georgin. Eikä siis olisi enää mitään lisäämistä.
Mutta olkoon kuitenkin vielä mainittuna seuraava.
Georg osti Helenan kotikartanon hovijunkkari-vainajan ensimäisiltä lapsilta. Tosin olivat kaikki tehtaat seisahtuneet. Paperitehdas oli seisautettu veden riittämättömyyden tähden; kaikki koneet olivat viety pois. Sahat taas olivat hävitetyt sen vuoksi, että metsät olivat jo kaikki loppuneet. Niin että kun Georg osti, ei siinä voinut muu kuin maanviljelys tulla kysymykseen.
Mutta eivät he Helenan kanssa muuta tahtoneetkaan, eivätkä aivan edes sitäkään.
Kohta kun Georg sai tuon suuren maatilan haltuunsa, rupesi hän laittamaan karttaa kaikista sen maista, metsistä ja viljelyksistä, ja jakeli kartalla koko tilan semmoisiin pieniin osiin, joista lähimaille yksi perhekunta voisi kustakin toimeentulonsa saada. Sitten hän rakennutti muutamille parhaimmille palstoilleen sieviä mökkejä sekä pienet navetat ynnä muut tarpeelliset ulkohuoneet ja vuokrasi nämä palstat tavallisiksi torpiksi. Kohta ilmestyi uusia halukkaita, jotka ottivat toisille palstoille rakentaakseen samallaiset asumukset Helenan ja Georgin maun ja piirustuksen mukaan. Helena erittäinkin varoi, ettei ikkunat saaneet olla pieniä eikä niiden lasi viheliäistä. Mainioita rakennusaineita saatiin muuten entisen paperitehtaan ja sahojen rakennuksista ja tiilipiipuista. Näin oli Georgin aikomus asuttaa vähitellen koko tila, ja sen mukaan supistaa omaa taloutta. Mutta pääasia oli, että hän aikoi supistaa arentiveroa vuosi vuodelta yhä pienemmäksi, nimittäin sen mukaan kuin he Helenan kanssa koettavat ja voivat tarpeitansa vähentää ja menojansa supistaa. Koko elämä on oleva alituinen tarpeiden vähentäminen, sanoi Georg. Se oli hänen järkensä mukaan ainoa keino ihmisten asiain parantamiseen. Ja vaikka hän näin tässäkin osotti olevansa se, miksi oli itseänsä sanonutkin, että hän ainoastaan vähitellen osaa eteenpäin mennä, niin kyllä hän toiselta puolen näytti myöskin olevansa se, joka panee toimeen minkä on kerran päähänsä saanut. Myöskin sen vähäisen voiman, mikä koskessa vielä oli vesien alennuksen jälkeen, aikoi Georg tulevaisuudessa käyttää. Hän summitteli jonkinlaista osuus-myllyä, jossa kaikki alustalaiset ja muutkin saisivat jauhattaa ja nauttia hyväkseen voitto-osuutta. Ja ainoa mikä häntä esti heti aijettaan toteuttamasta, oli se, että hän pelkäsi antavansa insinöörilliselle rakentamishimollensa toistaiseksi ehkä liian paljon sananvaltaa.
* * * * *
Kahdeksan vuotta edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen, eräänä kuulakkana kesäaamuna tapaamme Georgin ja Helenan lähtemässä ajelulle hovista kaukaiseen ulkokartanoonsa.
Hevonen on kahden talven varsa, jonka Georg itse on opettanut, ja nyt se on ensi kertaa kesäajossa, valjastettuna pienten viipurilaisten kääsien eteen. Georg, pitkävartisissa saappaissa, solakkana niinkuin ennenkin, pitelee varsaa toisen miehen tai herran kanssa, joka on auttanut valjastusta. Tämä toinen mies tahi herra on ikäänkuin onnellinen että häntä tarvitaan, koettaa olla hyvin palvelevainen ja nopea liikkeissään, hääräilee melkein turhia. Kasvot ovat hänellä punaset, vähän ikäänkuin hajallaan ja ajetuksissa, niinkun kohmeloisella. Toisessa silmässä on valkonen kaihi.
Helena ei voi päästä erille kotoa, vaikka kysymyksessä on vaan tämmöinen pieni aamu-ajelu. Hän seisoo ulko-ovessa, on kyllä lähdössä, mutta yhä ja yhä palaa takasin ja puhuu sisälle. Aina kun hän irtaantuu pari kolme askelta ovelta, näyttäytyy sieltä hänen saattajansa: naurava palvelustyttö sylilapsen kanssa, joka lapsi on Helenan nuorin. Hänellä on kolme lasta, joista vanhin, poika, on täyttänyt seitsemän vuotta. Toinen on tyttö, käy viidettä, ja kolmas, tämä sylilapsi, on poika, joka on vasta vähän toisella vuodella, Kaikki nämä lapset on hoitanut pienestä alkaen sama palvelustyttö, joka nyt ilosesti ovessa nauraa yhä ja yhä palaavalle Helenalle. Helena tietää voivansa hänelle uskoa vaikka vuodeksi koko talon ja kaikki lapset ja itse matkustaa ulkomaille, sillä sen tytön ainoa vika on, että se Helenan mielestä liiaksi jumaloi häntä.