Taas nyökkäsi yksisilmäinen päätä, ja Muona-Maija, painettuaan rintansa lapsen suuta vasten, huokasi:
— Juu, juu.
Helena sanoi:
— Sen Ekholm vaan saa nähdä, että minä en ainakaan mene ripille, — en vaikka!
Nyt kaikki kolme katsahtivat toisiinsa. Tämä puhe herätti heidän huomionsa niinkuin outo kiljahdus keskellä tuttua virttä.
Ja tuli pitkä äänettömyys.
Muona-Maijan mökissä oli ikkunalasit pienet ja niin viheriäiset, että maailma näytti niiden läpi surullisen toivottomalta. Mutta se kuvasi Helenan suhdetta työväkeen yleensä. Niin kuin hän rakastikin oleskella Muona-Maijan luona, tuntui tämä himmeästi vihreä alakuloisuus aina seuraavan kaikkia muitakin hovin ulkotyöläisiä. Helena luuli, että se riippui yksistään juuri näistä pienistä ja viheliäisistä ikkunoista, ja heidän pimeistä asumuksistaan, joissa hän kuvaili työväen istuvan. Oleskella Muona-Maijan viheliäisten lasien takana hän ei olisi ollenkaan voinut, ellei olisi ajatellut että hän milloin tahansa saattaa tulla jälleen valoon ja mennä takasin hovin väljiin ja kirkkaisiin huoneihin. Mutta nyt valahti koko tämä sama alakuloinen toivottomuuden tunto aivan toiselle alalle: keskelle heidän hyvää, ystävällistä suhdettansa. Ja siitä ei päässyt juoksemalla pois. Mitä enemmän ne puhuivat, sitä levottomammaksi tuli Helena.
Ekholm viritti taas keskustelun ja rupesi selittämään iankaikkista kadotusta.
Yksisilmäinen, — hän oli ammatiltaan sahan vartesmanni, — kertoi, että paholainen oli viime aikoina ollut liikkeellä. Sanoivat nähdyn Sunin riihessä.
Muona-Maija kuunteli taas kuin tuttua nuottia.