Hovijunkkari katsahti silmät pyöreinä tyttöön, ja pään nykäyksellä mittasi hänen pituutensa.
Helena sen johdosta oikasi liian lyhyen tyttöhameensa ja katsoi taas pappaan.
— Kuinka? — sanoi hovijunkkari. — Et suinkaan sinä voi olla ripille menemättä. Etkö tiedä, ettet pääse edes naimisiin, ellet ole ripillä käynyt?
— Mutta minä kun en usko —
— No, no, ei tässä maailmassa aina saa menetellä uskonsakaan mukaan!
— Jos eivät muut, niin kyllä minä ainakin menettelen, — sanoi Helena.
Pappa suuttui.
— Sinä? Minä sanon sinulle, että niinkauan kuin olet minun luonani, menettelet sinä niinkuin minä määrään.
Nyt oli Helenalle aina sanottu, ettei pappaa mitenkään saa suututtaa, sillä hänellä on sydänvika, ja mielenliikutus voi ihan äkkiä tehdä lopun hänen elämästänsä. Se oli hyvin tunnettu asia koko hovin alueelle. Kun hovijunkkari sattui pahemmin sydämmistymään, tuli hän kohta kipeäksi. Hänen täytyi pitkän aikaa senjälkeen käydä kumarruksissa ja joskus hän joutui vuoteenkin omaksi.
— Mutta hyvä pappa, — alkoi Helena, lukuunottamatta suuttumisen mahdollisuutta.