Ainakin Muona-Maijan luona hän kävi vielä vahvistamassa entistä sanaansa ettei mene ripille, ja niin se oli ikäänkuin päätetty asia hänen ja takapihalaisten välillä. Helena tahtoi heille näyttää, että he olivat väärässä, että mamma yksin oli oikeassa, ja että mitään semmoista vihaista jumalaa ei ollut, vaan ainoastaan sydämmessä rakastavainen "se".
Meni pari viikkoa.
Silloin sanottiin Helenalle, että hovijunkkari käskee ylös puheillensa.
Siinä oli jotakin pelottavaa ja Helena alkoi aavistaa mitä se oli.
— No, Lelle — sanoi pappa, kun Helena pujahti sisälle — nyt on sinun meneminen rippikouluun, jo on aika, sinä olet 16 vuotta täyttänyt.
Helenalla ei ollut aikaa ollut valmistua tähän muutakuin minkä nyt rappusia ylös juostessa oli ennättänyt arvata. "En mene, en mene" — ajatteli hän tahdissa sydämmen tykytyksen kanssa, noustessaan ylös papan luo.
Mutta papan edessä ollessa ei se sanominen tuntunut ollenkaan helpolta.
Papan ääni ei ollut entinen epävarma, vaan oli tällä kertaa päättäväinen.
Helenan nousi veri päähän, mutta hän sanoi kuitenkin:
— En minä pappa kulta saata ripille mennä, sillä enhän minä usko.