— No en minä ole sitä koskaan oikein ymmärtänyt. — sanoi äiti selvitellen kammalla pitkien hiuksiensa päitä.
Ja Helenalta putosi kivi sydämmeltä.
— Uskooko pappa?
— En minä luule, — naurahti äiti. — Katsos se nyt on enemmän ikäänkuin kansaa varten, — sanoi hän kääntymättä peilistä ja molemmin käsin kiertäen tukkaansa solmuun päälaelle.
Helena ymmärsi hyvin, ettei tämä kysymys ollut sen tärkeämpi mammalle, sillä ei mammalla ollut mökeissä mitään tuttavuuksia, joiden suhteisiin se olisi koskenut.
— En minä vaan ikinä ripille mene — sanoi Helena.
Äiti oli saanut kampauksen valmiiksi, ja kääntyi Helenaan päin.
— Niin, Lelle, siitä asiasta kysy papan mieltä. Mitä hänkin sanoo.
Eikä tällöin katsonut silmiin, vaan omien sormiensa päitä.
Tähän se asia joksikin ajaksi jäi. Pappa oli tosin pari kertaa vielä jälestäpäin maininnut ripille menemistä, mutta oli arvattavasti sen sitten unohtanut ja Helena ajatteli että kenties kaikki siihen raukeekin.