— No, pikku neiti, istuhan tuohon noin, vanhaa ukkoa vastapäätä.
Ei rovasti ollut lainkaan niin vanhan näkönen kuin sen ikäiset ovat. Hänen tukkansakin oli yhä sitkeän ruskea ilman ainoatakaan harmaata hivusta. Helena istuutui arasti. Hänen sydämmensä tykytti, sillä jos rovasti nyt ensimäiseksi kysyy, mitä jumala on, ei hän tiedä mitään vastata.
Mutta rovasti katseli selvästi semmoisella ihastuksella Helenaan, että tämä vähitellen rupesi voittamaan varmuutta.
— Katsoppas nyt minua, pikku neiti, katso oikein tarkkaan: mikä ryppyinen vanha äijä! Tuossa otsassa näet syviä juovia, samoin silmäin luona, samoin poskissa. Hyhhyh, — ajattelet sinä, kylläpä tuo on jo kauan elänyt. Ja niin olenkin, minä olen kuudenkymmenen ikäinen. Paljon vanhempi sinua, paljon kokeneempi, — ja kuvaileppas nyt! olen tämmöinen vanha äijä ja kuitenkin: — minä uskon.
Helena punastui korvia myöten.
— Niin, niin, pikku neiti, minä uskon, ja uskon ihan lapsen tavalla, uskon jokaiseen Pyhän Raamatun sanaan, enkä luota ollenkaan järkeeni.
Helena joutui yhä enemmän hämilleen. Hän työnsi jalkateräänsä eteenpäin ja väänteli itseään nojatuolissa.
— Enhän minä, — koetti hän sanoa.
— Niin, niin, kyllähän minä arvaan. Isältäsihän minä kuulin. Mutta kohta kun sinut näin, pikku neiti, ajattelin: jos tuolla tytöllä on sydän semmoinen kuin ulkomuoto, niin ei hätää, ei hätää silloin. Ja kuinka arvelet itse? Jollei ole, niin emmekö saa sitä yhdenlaiseksi? — Nöyryyttä, tyttöseni, nöyryyttä on meille kaikille tarpeen. Mutta erittäinkin on nöyryys tämmöisten pienten tyttöjen kaunistus. Sinäkö pikku käpyseni et uskoisi, mitä me vanhat äijät uskomme, semmoiset kuin sinun isäsi ja minä! Ei niin, et sinä oikein asiata ajatellut.
Helena ei tiennyt mitä tehdä. Jokainen paikka hänen ruumiissaan oli jännityksissä.