Ensimäisinä tunteina käytiin näin läpi ensimäiset viisi käskyä. Niistä ei löydetty paljon syntejä Helenalle; tosin kyllä kaikellaista pientä, mutta ei mitään semmoista, joka olisi tehnyt välttämättömäksi verilunastusta. Ei hän ollut mitään erityisiä epäjumalia pitänyt, ei juuri myöskään turhaan lausunut Herran nimeä, ei ollut tehnyt työtä sunnuntaina, ei ollut muistaakseen myöskään loukannut isäänsä tai äitiänsä, eikä ketään tappanut.
Kun seuraavalla kerralla oli tuleva esiin kuudes käsky, meni rovasti sen ohitse, arvattavasti tahtoen jättää sen viimeiseksi. Hän rupesi puhumaan sen sijaan seitsemännestä käskystä: "ei sinun pidä varastaman", ja niistä muista käskyistä, jotka kieltävät himoitsemasta lähimmäisen omaisuutta. Helena tunsi kohta, että siitä nyt ei ainakaan saada mitään oikeata syntiä hänelle. Sillä ei hän ollut milloinkaan varastanut. Heillä oli pieni Rappe-niminen sylikoira, ja sekin osasi olla varastamatta. Myös kissan oli Helena itse opettanut kaikista semmoisista tavoista. Kuinka hän siis itse olisi mitään semmoista voinut tehdä.
Rovasti koetti kuitenkin monella tavalla johtaa häntä tämän synnin tuntoon ja Helena olisi rovastin tähden suoraan tahtonutkin löytää itsestään sitä mitä rovasti haki, mutta ei vaan keksinyt sopivaa esimerkkiä. Rovastin kysymyksiin hän yhtäkkiä muisti ja myönsi kerran puhuneensa vastoin totuutta papalle. Ja he molemmat ilostuivat että oli vihdoinkin jotain löytynyt.
— Ei pidä koskaan isälle eikä äidille puhua muuta kuin totta, — sanoi rovasti lempeän nuhtelevalla äänellä. Hän koetti nyt päästä tätä tietä vielä pitemmälle.
— Sinä, rakas lapsi, olet onnellisessa asemassa. Kaikki mikä on sinun ympärilläsi on myöskin sinun, eikä sinulta puutu mitään. Sinä et ole oikean varastamisen kiusaukseen koskaan tullutkaan. — Mutta sitä enemmän sinulta vaaditaan. Sinun asemassasi olevalle on pieninkin valhe varastamista. —
Rovastin puhuessa Helena yhtäkkiä punastui korvia myöten. Häneen sävähti ajatus:
"Mitäpä jos rovasti aikoo ottaa puheeksi noiden vihaisten ja köyhäin talonpoikain asian ja sanoo, että hovi tekee hirmuista vääryyttä heille, kun pitää vettä heidän niityillänsä!" — Yhtäkkiä Helena sanomattomasti häpesi ettei ollut ymmärtänyt kääntää tämän käskyn kärkeä itseensä. Sehän oli musertavin ja ankarin käsky kaikista, joka lapsuudesta saakka oli salaisena painajaisena hänessä asunut eikä koskaan päästänyt siitä ajatuksesta, että — kuten guvernantti oli sanonut — "rikkaat saavat kuoleman jälkeen elää vuorostansa talonpoikina".
— No, lapseni, — sanoi rovasti: — minä näen nyt, että sinun tunnollasi on jotain, josta sinun on vaikea puhua. En minä pyydä sinua sitä minulle tunnustamaan, mutta tee siinä asiassa välisi Jumalan kanssa selväksi. Tee se rohkeasti ja avomielisesti — todellisen katumuksen ja parannuksen mielessä, — ja sinä olet tunteva sen lunastuksen ilon, josta olen puhunut ja jota paitsi ihminen ei voi elää.
Helena huokasi. Ja silmät rypyssä hänen katseensa harhaili rauhattomana huoneen nurkissa. Ei hän tiennyt kuinka sanoa ja selittää.
— Voinko auttaa sinua, rakas lapsi, — sanoi rovasti hellän hiljaa.