Huoahtaen pois jännityksen hän vastasi hymyilyllä rovastin hymyilyyn ja yhtäkkiä tunsi halua viehättää tuota vanhaa miestä.
Rovasti kyllä koetti pari kertaa muuttaa ilmettänsä totiseksi jatkaessaan puhettaan varkauden synnistä, mutta ei oikein pysynyt yrityksessään, ja niin heillä molemmilla oli suut vinossa naurussa tämän käskyn loppuaikana. — — —
Seuraavalle tunnille tullessaan Helena jo tiesi varmaan, että nyt ei enää päästä kuudennen käskyn ohitse. Tervehtiessään rovastia hän ei sentähden hymyillyt, vaan niiasi nöyrästi ja hurskaasti. Myöskin rovasti tervehti hiljaisemmalla äänellä ja oli totinen.
Hän alkoi ensin muistutella entisiä opetuksiaan ja lyhyesti vielä kertasi viisi ensimäistä käskyä.
Mutta sittepä se myöskin tuli se kuudes käsky.
Rovasti käännähti nojatuolissaan toiselle lanteelleen ja katsellen ikkunaan päin ja paperiveitsellä naputellen huuliansa alkoi kautta rantain kierrellä esille.
Mutta jo ensimäisistä sanoista, kun hän rupesi puhumaan likasista ajatuksista, Helena ymmärsi, että nyt oli edessä hänen salaisin kysymyksensä. Helena yhtaikaa sekä kauhistui että ihastui. Selittääköhän rovasti nyt todellakin nämä asiat, nämä suuret, pimeät arvoitukset. Jospa rippikoulu onkin sitä, että siinä saapi tietää juuri nuo asiat, — saapi tietää mitä tämä elämä oikein on. Silloin on rovasti hänen paras ystävänsä ja hän uskoo kaikki mitä hän on sanonut ja sanoo.
Hetken aikaa Helena katsoi suurin silmin rovastiin ja odotti mihin päin hänen sanansa kääntyvät.
— No niin, pikku neiti, — sanoi rovasti, — sen minä vaan sanon sinulle, että jos sinun pikku sydämmesi kerran kiintyy johonkin ystävään — ja ehkä onkin jo kiintynyt, mitä? mitä? —
Rovasti hymyili veitikkamaisesti ja heristi pää kallella etusormeansa.