Helena vavahti. Sana vielä, ja ollaan siinä kaikkein kauheimmassa, jota
Helena sekä tahtoi tietää että kammosi.
— No, no, — sanoi rovasti kun huomasi Helenan hämmennyksen — olenhan minä isältäsi jo kuullutkin. — Jos siis on ystävä, niin sitä parempi. Sanon vaan sinulle, että muista tälle ystävällesi olla aina uskollinen. Ota vastaan hänen hellyyttänsä ja hellittele häntä, kunhan vaan et koskaan päästä ajatuksiisi ketään muuta — —
Sekä pettymyksen että vapautuksen tunne yhtaikaa täyttivät Helenan sydämmen.
Kaikki mitä hän oli odottanut tästä kuudennesta käskystä, sitä ei tullutkaan. Hän kun oli epäillyt synniksi salaista mielikuvitustansa, että Georg nyt taas tulee, ja he taas muka leikkisivät vanhaa leikkiänsä. — Mutta jos se ei ollut syntiä, niin koko käskystä ei mitään synnin tapaistakaan hänelle voitu löytää. Ettäkö hän olisi voinut ajatella olevansa suutelemisen suhteissa vielä jonkun muun kuin Georgin kanssa! Koko se ajatus oli uusi ja outo hänelle eikä hän osannut kuvailla, että jostakin sellaisesta edes voitiin katkismuksessa puhua. Vai olisiko todella niin kuin mamma oli sanonut, että katkismus oli jotakin vierasta, alempaa ihmissäätyä varten kirjoitettu. —
Tämän jälkeen ei Helena enää mitään odottanut. Hän voitti kaiken punastuksensa ja asettui takasin siihen entiseen väliin rovastin kanssa, jossa hän viattomasti nosteli kulmakarvoja ja leikki sievää tyttöhupakkoa.
Tunti tunnilta oli Helena saanut yhä selvempää valtaa rovastiin tuolta puolelta. Lopuksi ei rovasti lainkaan enää osannut puhua asioista kääntämättä silmiään pois Helenasta, ja taas kun katseli Helenaan, niin ei voinut puhua asioista vaan oli niissä toisissa nauramisen väleissä. Hän katseli kaikkia mikä Helenassa oli, käsiä ja jalkateriäkin.
Ja merkillistä! Erään kerran kun Helena katsahti häneen, täytyi säpsähtää. Se ei ollut rovasti. Se oli joku ikäänkuin nuorempi, kalpea mies, otsa pitkissä rypyissä, onnettomuus silmissä, jotka hirvittävällä pelolla kehottivat johonkin kauheaan pahaan. Helenan sydän kouristui ja hän ehdottomasti vetäytyi tuolissaan taaksepäin. Mutta silloin rovasti yhtäkkiä taas muuttui entiseksi, rypyt silisivät, silmät sammuivat ja hyväntahtoisuuden viivat säteilivät niinkuin ennen silmänpäistä ohimoille hänen hymyillessään. Hitaasti hän vaan hieroi kädellään edestakasin otsaansa, ja sitten pani hetkeksi kätensä ristiin rinnalleen ja ummisti silmänsä.
Entisellä herttaisella tavalla hän taas alkoi puhua:
— Minä näen, — sanoi hän — että sinun pikku sydämmesi on yhtä puhdas ja viaton kuin sinun ulkonäkösi, jonka Jumala on sinulle lahjoittanut, Summa kaikesta mitä olen opettanut on tämä; me olemme synnilliset Vanhurskaan edessä, olemme synnissä sekä siinneet että syntyneet ja kaikkena elinaikanamme synnillistä elämää pitäneet. Emme myös olisi kelvolliset hänen eteensä astumaan, ellei meillä olisi Häntä, joka on verellänsä lunastanut meitä meidän synneistämme — —
Helena uskoi vahvasti, että oli erehtynyt näyssänsä. Se oli herttainen, hyvä, rakas rovasti.