Helena kokosi nopeasti ajatuksensa, mutta niiden keskellä ei ollut muu kuin "Se", rauhallisena, sanatonna, käskemättä mihinkään: päinvastoin, jos "sen" mukaan menetteli, niin jätti nämä kaikki juhlallisuudet ja väenpaljoudet ja kulki jollekin yksinäiselle viheriälle pellonpientareelle tai lepikön läpi avonaiselle aholle, missä horsma nuokkuu ja vinha etelätuuli, korvissa huhuten, puhaltaa kasvoja vasten.
"Niin se on" — ajatteli Helena: — "ei tässä tapahdu yhtään mitään. Kaikki mikä tulee, sen teen vaan papan tähden, mutta mikä hyvänsä vastaisuudessa tulee eteeni ja riippuu minusta, siinä en enää koskaan anna perään. Kyllä niitä tilaisuuksia vielä tulee!" — ajatteli hän, eikä voinut olla tällöin ajattelematta papillisia vihkiäisiä siinä tapauksessa että he menisivät Georgin kanssa naimisiin.
"En mene koskaan vihille, tuli mitä tuli!" — päätti hän uhkamielin ja voitokkaasti sykkivin sydämmin.
Samassa oli rovasti jo hänen edessään. Se asetti kätensä hänen päälaelleen ja pisti jotain hänen suuhunsa.
Ei hän koko tapauksesta tuntenut muuta kuin että tuo "jotain" tarttui hänen kitalakeensa eikä millään tahtonut siitä irtautua, ja että toinen jäljessä tuleva pappi tarjosi viinin niin huonosti, ettei se tullut maljan reunaan asti eikä joutunut hänen suuhunsa.
Ja niin, kun he toimituksen suoritettua kaikki nousivat polviltansa alttarin edestä, tuli Helena ottaneeksi sen palankin suustaan nenäliinaansa ja kirkosta lähdettyä karisti kenenkään huomaamatta mäelle.
Sillä hän oli isältänsä perinyt suuren määrän itsepäisyyttä.
Kihlaus.
Samana kesänä, mutta myöhään syksyllä tuli Georg oltuaan leirissä
Pietarin lähellä takasin hoviin.
Ja nyt hänellä oli yllään kaunis tummaverkainen ruumiin mukaan istuva upseeripuku, miekka, ja hopean hohtavat nappirivit.