Ei, ei, sitä hän ei sentään koskaan tee. Viimeisiin asti hän tahtoo taistella liikutusta vastaan!
Mutta hänen päätöksestään huolimatta, kun urut hiljaisista juoksutuksistansa yhtäkkiä remahtivat kirkkoa paisuttavaan fortissimoon ja kansa yhteen ääneen alkoi virren, silloin valtasi Helenan vastustamaton tunteiden tulva. Voimatta enää pidättää hän itkuun purskahtaen painoi päänsä penkkiä vasten käsien varaan.
Tuskin hän kuitenkin oli tämän liikkeen tehnyt kuin ei itkusta sentään tullutkaan mitään, vaan se itsestään katkesi ja hän yhtäkkiä pääsi koko tuosta taikatunnelmastaan. Kaikki meni erille, selvisi entiselleen. Ainoastaan pään asento jäi semmoisekseen penkkiin kiinni. "Ei ole mitään syytä tulla liikutetuksi, sillä ei ole mitään tapahtunut eikä mitään ole odotettavissakaan, — ei yhtään mitään!" ajatteli hän. Hän ihmetteli miten hän nyt nostaa päätänsä. Niskassa ja korvissa tuntui että koko kirkko häntä katselee, kun hän siinä ihan yksin, muiden veisatessa, muka hartautta harjoittaa.
Erittäinkin hävetti Georgin tähden.
Tietysti se nyt voitollisena ajattelee, että Helena rukoilee anteeksi syntejänsä ja siis sittenkin "uskoo". He olivat puhuneet niistä asioista hiukan. Helena oli ruvennut kertomaan vastustuksestansa rippiasiassa, mutta Georg oli siihen isällisen paheksivasti pudistanut päätänsä. "Se on lapsellista" — oli hän sanonut. He olivat vähän riitaantuneet, ja Helena oli suoraan selittänyt ainoastaan papan tähden suostuneensa. Johon Georg vaan kohautti olkapäitänsä.
Veri töytäsi Helenan kasvoihin. Häpeissään hän vihdoin nosti päänsä, niisti nenänsä ja ensimäiseksi vilkasi sinnepäin missä omaiset istuivat. Aivan oikein: Georg tosin ehti kääntyä pois katsomasta Helenaan, mutta hänen silmänsä oli vielä viistossa sinne päin ja koko ryhti osotti hänen ajattelevan että Helena oli käyttäytynyt hyvästi ja tehnyt mitä moisissa tilaisuuksissa pitääkin tehdä. Helena päätti jotenkin selittää hänelle tämän seikan.
Jumalanpalveluksen aikana Helena jälleen ankarasti taisteli liikutusta vastaan. Hän ei tosin paljon kuunnellut saarnan sisällystä, mutta rovastin juhlallinen ääni ja yksityiset lauseet Herrasta Zebaotista, jotka panivat koko kirkon kajahtelemaan, ja erittäin se, että hän aina vaan näki syrjästä itsensä nuorten ikäistensä rivissä, — se tuon tuostakin vavahutteli Helenaa ja oli saamaisillaan tunteiden valtaan. Ainoastaan siten, että hän pakotti itsensä ajattelemaan kaikellaisia pikkuseikkoja: "täti Amalie lupasi lahjoittaa minulle koko Chopinin" — "illalla mennään kaikki soutelemaan" — saattoi hän pysyä erillä liikutuksesta. Mutta erillä hänen piti olla. Se oli niin äärettömän, äärettömän tärkeätä. Tärkeätä mamman vuoksi ja ennen kaikkea Georgin vuoksi, sillä koko hänen suhteensa Georgiin muuten tulee vääräksi.
Ensin hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin polvistutaan alttarin ympärille. Vastoin hänen luuloansa ei silloin kuitenkaan ollut mitään taistelua. Kun hän näki itsensä polvistuneiden puolikehässä, tuli yhtäkkiä hänen mieleensä sellainen hullunkurinen kuva, että he kaikki, jotka siinä olivat alttarin ympärillä, olivat muka lampaita. Ja häntä rupesi naurattamaan olla yksi niistä. Nauratti ja vähän hävetti olla yksi niistä, jotka täydessä uskossa odottivat vuoroansa ihan kuin kiltit lapset, joita syötetään lusikalla. Ja kun piti vielä päälliseksi olla polvillansa, matalampana kuin ne, jotka seisten syöttivät!
Näiden liikutuksen vallasta vapauttavien tunteiden ohella Helena näki rovastin jo valmistuvan ehtoollisen jakoon. Yhä lyhyemmäksi kävi aika, jolloin hän vielä voisi "uskon nöyrtymyksessä ja kyyneliä vuodattaen vastaanottaa ehtoollisen" ja välttää "tuomiota". Eivät hänen yrityksensä tehdä asemaansa naurunalaiseksi auttaneet häntä, vaan vielä viime hetkessä tuli kammottava ajatus:
"Mitäpä jos tässä todellakin jotain suurta ja tärkeätä tapahtuu! Jospa jotain suurta ja sanomatointa paraikaa vyöryy ohitseni, ja minä en siitä mitään tiedä! Kuinka on mahdollista, että kaikki muut jotakin odottavat, ovat valmistuneet johonkin suureen ja tärkeään, mutta olisivat kaikki erhetyksissä ja minä yksin, joka en mitään odota, minä yksin koko kirkossa olisin oikeassa!"