Se on mahdotonta! Niin nöyränä, niin kokonaan uppouneena hurskaaseen toimitukseensa hän liikkuu ja katsoo. Ettäkö tuo mies, kuten kerrottiin, tekisi tuontuostakin epäillyttäviä matkoja Pietariin elääkseen siellä uskottomuudessa vaimolleen! Se ei voi koskaan olla niin.
Tai olkoon, olkoon vaan totta. Mutta Helenapa antaa ajatuksissaan anteeksi hänelle. Mitä kaikki tuo paha merkitsisi noiden urkujen ihanassa soitossa! Kaikki ovat niitä samoja puheita kuulleet ja kuitenkin ovat kaikki niinkuin rovasti olisi pyhä mies. Eivät he anna hänelle anteeksi, vaan panettelevat häntä kun tulevat kirkosta. Mutta Helena antaa anteeksi. Hyi sentään, ettei ihminen voi olla ajattelematta mitä hän ei tahtoisi ajatella! "Ei sinun pidä tuomitseman!" Juuri niin! Anteeksi kaikki! Pois kaikki pahat ajatukset! Rakas, rakas rovasti!
Siunatut urut! Soikaa aina, lakkaamatta! Painakaa sydämmeen ikuisiksi tämä vapaa anteeksi antava mieliala!
Ei ole mikään konsti elää onnellisena ja ilosena, kun vaan tietää elämän salaisuuden: aina ja joka paikassa antaa anteeksi!
Hän näkee pitkän rivin polvia ja valkosia hansikkaita niiden päällä ja näkee oman hienon silkkihameensa ja kukkaset rinnallaan ja sylissään — ja kaikki katsoo häneen ja kaikki koko kirkossa elää hänelle!
Ei hän ole vielä koskaan ollut niin onnellinen.
Pitkin keskikäytävää astuvat Georgin vanhemmat, molemmilla posket punasen hohtavina ja juhlallisen huolestuneina. Outo on heitä nähdä ilman naurun ja leikin ilmettä heidän kasvoillansa.
Heidän jäljessänsä tulee Georg, valkoset äärettömän puhtaat säämiskähansikkaat käsissä ja uuden uutukaisessa, poimuttomassa kadettipuvussa. Hän on juhlallisen kalpea, kasvoissa jonkinlainen "tottuneen" ilme. Ei voi niissä nähdä vivahdustakaan muuta kuin että se, mikä nyt oli tuleva, oli juuri sitä mitä pitikin. Kaikki kääntyvät häntä katsomaan ja supatus käy läpi kirkon: tuo on hovin neidin sulhanen! Hän on kaunis — niin tavattoman kaunis ja miehekäs?
Tänä päivänä on kaikki toisin kuin todellisuudessa. Tuossa tulevat keskikäytävää myöten pappa ja mamma — käsikynkässä!
Voi mikä sopusointuinen näky! Ja köynnökset ja seppeleet valkosilla seinillä ja vaatteiden hiljainen kahina ja urut valmistelevilla juoksutuksillansa sanovat, että se on kaikki tosi! Kaikki on suuressa sopusoinnussa, valmistunut johonkin suureen ja tärkeään! Tässä ei muuta puutu kuin että hän itse nöyrtyy, lankeaa kasvoillensa rukoukseen ja, uskoen siihen mihin kaikki muut, polvistuu alttarin eteen. Miksi ei hän sitä tee? Onko hän niin ylpeä? hävettääkö häntä nöyrtyä ihmisten nähden? Ihan varmaan — hän kyllä ymmärsi — hänen oli onnentunnelmansa siitä vaan kasvava.