Marinko tapa kertoa tätä asiaa vai itsekö se, mitä hän kertoi, vavahutti Helenaa? Hän tuli levottomaksi ja jokin paha tunne tahtoi ruveta kalvamaan. Ei hän itse ymmärtänyt siihen syytä ja tahtoi niinpian kuin mahdollista päästä toiseen mielentilaan.
"Tietysti se on kaikki vaan noita niittyasioita!" ajatteli hän ja asettui ajatuksissaan papan puolelle ja alkoi kylmästi arvostella rippikumppaneitaan.
Kaikki he olivat juhlapuvuissa. Usealla pojalla oli kömpelösti istuvat kaulukset, jotka tekivät heidän ruskottuneet kasvonsa vieläkin ruskeammiksi. Tytöt olivat mustissa vaatteissa; joku oli viheriäisessä ja joku ihan valkosessa, niinkuin Helena. Kaikilla heillä oli valkoset vaatehansikkaat, nähtävästi ostettuina tukussa, sillä ne olivat enimmille liian suuret ja sentähden nekin vielä lisäsivät yleistä sanomatonta kömpelyyttä.
Vihdoin alkoivat urut hiljaa soida ja se helpotti heti.
"Tämäpäs nyt jotakin on!" — ajatteli Helena huoahtaen painon sydämmeltään: — "minä olen ylhäinen hovin Helena! Ihmiset on niinkuin kukat…"
Urkujen soidessa asettuivat rippilapset etummaiseen penkkiriviin.
Helena istui lähinnä käytävää, alkaen hänestä istuivat muut.
Siunatut urut ja niiden taivaallinen ääni! Kaikki tuo pahan tunteen alku on kuin pois puhallettu. Kaikki on helppoa, iloista, liikuttavaa, rakastettavaa — —
Rovasti näyttäytyy alttarilla.
Helena katsoo häntä suurella uteliaisuudella. Sillä juuri äskettäin on
Helena saanut kuulla mitä omituisimpia puheita hänestä.