Ei ikinä Georg ollut näyttänyt niin vieraalta. Kun Helena huomasi että Georgin pää tutisee, tuli hänen Georgia niin sääli, että olisi hinnalla millä hyvänsä vapauttanut tästä turhanpäiväisestä piinasta. Mutta Georg lateli nyt esiin nuo kauan haudotut sanansa.
— Helena, — sanoi hän silmät juhlallisen pyöreinä ja uskollisesti räpyttäen luomiansa: — sinä olet jo varmaan huomannut tunteeni sinua kohtaan. No niin, minä olen nyt tullut kysymään onko minulla — (tässä oli hänellä nähtävästi ollut aikomus tehdä joku pitempi mietitty mutka syrjään, mutta jostakin syystä hän muutti aikeensa ja sanoi lyhyemmin:) — ta-tahdotko sinä tulla minun vaimokseni.
— Fyi, fyi, fyi, — ajatteli Helena. — kuinka tyhmästi! vaimokseni! — ja kääntyi poispäin ja punastui eikä tiennyt mitä nyt pitää vastata.
Äänettömyys rupesi tulemaan pitkäksi.
— Georg! — kuiskasi hän nopeasti: — enhän minä tiedä kuinka tässä pitää vastata? sano sinä, noh!
Silloin Georg keventyen huokasi pois jännityksensä ja ikäänkuin saavutti yhtäkkiä entisen hymyilevän varmuutensa.
— Vastaa ainoastaan rakastatko sinä minua? Tämän sanan "rakastatko" kuultuaan Helena heltyi ja silmät kyyneleissä nauraen sanoi:
— Mutta senhän sinä tiedät, Georg!
Ja Georg onnellisena, aivan niinkuin ei muka olisi sitä ennen aavistanutkaan ja niinkuin jotakin tavattoman erinomaista olisi juuri nyt tapahtunut, tuli ihan Helenan viereen, otti häntä kädestä ja sanoi:
— Siis olemme nyt kihloissa! — ja ikäänkuin odotti vielä tähänkin jotain vastausta.