Vaikka aikomus oli alkujaan ollut että kihlaus ilmoitettaisiin ainoastaan lähimmälle kotiväelle, levisi tieto joka paikkaan tehtaille, eikä mikään voinut enää pidättää kemujen tulvaa. Kohta oli kaikki valmiina, liput, köynnökset, kukat, onnentoivotukset, tehtaiden torvisoittokunta, hurraahuudot, juhlatulitukset illalla. Koko hovi näytti elävän yksistään heitä kahta varten. Ja he kaksi olivat kuin kaksi yhteen kasvanutta köynnöstä koko päivän yhdessä. Georg pysyi yhtä vapaana ja samaten vieraiden nähden suuteli Helenaa niinkuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia, saattoi myös pidellä toisella kädellään vyötäisistä ja taputteli tuon tuostakin hellästi — yhä tuolla hienolla ylemmyydellä. Tämä kaikki oli juuri niinkuin Georg oli heidän pieninä leikkiessään sanonut, että kun on kihloissa, niin pitää olla näin. Helenaa ensin kovasti hävetti ja ujostutti, mutta kun kaikkien silmistä näkyi ettei kukaan tahtonut olla huomaavinaan heitä eikä ainakaan kukaan ihmetellyt, niin tottui Helena siihen yhdessä päivässä, niin ettei se illemmalla enää tuntunut hänestä milleen oudolle, päinvastoin hänestä se oli tavallaan hauskaa, ja hän itsekin rupesi matkien nojautumaan Georgiin, niinkuin oli usein nähnyt Georgin vanhempien keskenään tekevän.
Mutta eivät he koko juhla-aikana suuren ihmispaljouden tähden hetkeksikään tavanneet toisiansa kahden kesken.
Ennenkuin myöhempänä illalla.
Paperitehtaan konttoristit olivat tilaisuutta varten toimittaneet kaupungista raketteja ja alkoivat niitä hämärän tultua singahutella pimeälle taivaalle. Ensi paukahduksen kuultuaan kiirehtivät kaikki puutarhan aukealle tai balkongeille, ja silloin jäivät Georg ja Helena ruokasaliin kahden kesken.
He olivat koko päivän olleet toistensa seurassa ja puhuneet keskenään ainoastaan semmoisia puheita, joita muiden kuunnellessa puhutaan. Nyt kun he ensi kerran olivat kahden kesken, tuntui Helenasta perin oudolle, ikäänkuin he eivät olisi tienneet mitä sanoa toisilleen.
Niin monta kertaa kuin he olivatkin suudelleet toisiansa kaikkien läsnäollessa, nyt kahdenkesken ollessa ei olisi mitenkään kehdannut sitä tehdä. Siinä asiassa heidän välillään oli tällä hetkellä suuri mahdottomuuden juopa.
Georg seisoi toisella puolen pöytää, ja näkyi selvästi, että hänen oli vaikea keksiä syy minkä nojalla tulla samalle puolelle, kun ei löytänyt mitään sanottavaa.
Ja ilman sanottavaa se juuri tuntuikin mahdottomalta.
— Eikö mekin mennä? — sanoi Georg vihdoin ja rupesi tulemaan ikäänkuin hakeakseen Helenaa.
— Mennään, mennään, — sanoi Helena ja rupesi menemään ovelle iloissaan siitä että Georgin ujoudessa näki ikäänkuin vilahduksen entisestä rakkaasta Georgista.