Vaikka Helena kiiruhti, ennätti Georg yhtaikaa ovelle, ja heidän piti nyt kulkea pimeän huoneen läpi.
Silloin Helena huomasi, että se olikin vaan Georgin keksimä keino miten päästä hänen luokseen tarvitsematta mitään sanoa. Kohta kun hän otti ovessa Helenan kädestä, tunsi Helena että häneen kosketti se uusi, vieras ja viehättävä Georg, se, joka oli kosinut häntä ja piti nyt kieltämättömänä oikeutenansa suudella häntä. Aivan oikein. Hän pitää Helenan kädestä; hän hidastuttaa kulkuansa kunnes kokonaan pysäyttää Helenan ja sanaakaan sanomatta rupeaa kuumasti suutelemaan häntä.
Helena vavahtaa koko olennossaan.
Kuinka toista tämä on kuin nuo päiväiset hellyydenosotukset! Voi kuinka sydän syttyy palamaan!
Tarmottomasti hän koettaa irtautua, mutta oikeastaan hän antautuu — antautuu — antautuu. Hän on kokonaan Georgin vallassa, sen kauniin, uuden, voimakkaan, ujostuttavan — —
Raketit räiskyvät ja pamahtelevat ulkona mustansinisessä pimeydessä, värilyhtyjen levoton loimu tuntuu sisälle asti, se leikkii pimeän välihuoneen katossa ja seinillä —
Samassa joku balkongilla olevista huutaa heitä sinne.
— Tule, sanoi Georg päästäen Helenan, ja kohta hän osaa olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Me tulemme, me tulemme — vastaa Georg ilosella ja luonnollisella äänellä sinne balkongille päin.
Helenan sydämmessä kaikki hyökynä lainehtii. Hän saa tuskalla tunteensa taipumaan näkymättömiksi ja hän ei uskalla puhua pelosta että hänen äänensä pettää. Ja kun he tulivat esille, oli Helenasta niinkuin hän olisi revitty irti semmoisesta mikä ei koskaan enää voi palata. Tuntui niin kummalliselta. Tuntui että pitäisi oikeastaan iloita, mutta sydän sitä suri ja itki.
Vielä kummallisempaa on, että tuolla seisoo Georg muiden keskellä eikä ole millänsäkään. Hän nauraa ja hänen valkoset kauniit hampaansa loistavat lyhtyjen punaisessa hämärässä ja hopeaiset napit kiiltävät tummalla upseerin veralla. Eikö hän ollenkaan välitä siitä, että he kutsuttiin pois?