Georgiin ei tämä tietysti yhtään niin vaikuttanut. Sillä sehän oli kaikki niinkuin piti olla. Mutta Helenalle haarautui toisinaan kihlauksen yleisestä onnen tunnelmasta erilleen yksi sellainen vapaa vesa, joka ei olisi tahtonut tunnustaa mitään semmoista päätettyä tässä kihlauksen asiassa, jota olisi saanut sinetillä lukita. Ei hän sitä uskaltanut sanoihin pukea, tuskin itsellensä tunnustaa; mutta mitä taajemmin linnan portit pamahtelivat sitä selvemmin ja selvemmin se vesa haarautui erille ja sitä tuntuvammin se rupesi tekemään hänelle surua.
Joulun jälkeen, kun Georg juuri oli matkustanut taas hovista ja täällä tuli kaikki jälleen hiljaiseksi ja yksinäiseksi, koetti Helena ensi kerran äidillensä purkaa mitä sydämmelle oli kerääntynyt.
He tekivät silloin maatapanoa.
— Sinä olet viime aikoina toisinaan vähän alakuloinen, lapsi? — sanoi äiti nojatuolista, missä hän aina ennen levollemenoa istui.
— Olenko minä? — sanoi Helena kummastuen ja meni hetkeksi itseensä.
Sitten katsoi äitiin ja sanoi arasti:
— Yksi asia on niin kummallinen.
— Mikä asia?
— Tai se on oikeastaan kauheatakin.
— Mikä niin?
— Se vaan, että joskus minä ihan kuin kammoon koko sitä Georgin ja minun välistä asiaa.