— Lapsi rukka, — sanoi mamma kysyvästi ja huolestuneesti tullen
Helenan luokse, ja aikoi panna kätensä hänen kaulansa ympäri.
Mutta Helena hiljaa esti mamman kättä.
— Kyllä minä rakastan häntä, — kiiruhti hän selittämään, — mutta jokin minua painaa ja rasittaa, — ei niin hänessä, mutta koko siinä asiassa. Vai olenkohan minä vaan niin paha ihminen.
— Sano suoraan, lapsi, mitä se on?
— Mamma, minä pelkään että sanomisesta tulee vaan varmemmaksi, että se on niin. En sanoisi muille kuin sinulle, — ja ehkä se ei olekaan niin. Katsos, Georg hän on niin varma kaikesta ja hän tietysti luulee, että meidän avioliittomme tulee onnelliseksi, — että me tulemme olemaan jokseenkin niinkuin hänen vanhempansa. Mutta minä en voi olla epäilemättä. Minusta monta kertaa näyttää ihan päinvastoin. Sillä — siinä on niin kummallinen asia. Tiedätkö, mamma, meillä ei ole mitään, ei yhtään mitään puhumista toisillemme.
— Se tahtoo sanoa, sinä pelkäät, että teidän avioliittonne tulee jokseenkin niinkuin sinun vanhempiesi?
— Ah, mamma, — sanoi Helena silmiensä kyyneltyessä, — sitähän, sitähän minä pelkään. Hänellä kun on ihan toiset ajatukset kaikesta. Hän ajattelee vaan niitä upseeriasioitansa, ja tiedätkö, hän myöskin "uskoo". Tai hänelle on niin vähäpätöistä jos me olomme eri mieltä niissä asioissa. Ei meillä ole mitään, ei mitään yhteistä keskenämme!
— Lapsi, lapsi, minä sanon sinulle: kun menette naimisiin, tulee kyllä yhteistä.
— Mutta, mamma, eikö ensin pidä olla yhteistä ja sitten vasta naimisiin?
Äiti mietti jonkun aikaa.