— Sitä en minä luule. Minä luulen että ensin on tuo luonnollinen vetovoima sukupuolien välillä. Se yhdistää usein ihmisiä, jotka ovat perin, perin vieraita toisilleen — usein eri säätyluokista, usein myös eri kansallisuuksistakin. Semmoinen on kerran elämä. Se yhdistää vieraita ihmisiä, joilla ei ole mitään yhteistä, mutta avioliitto sitten antaa heille yhteistä.
Nyt Helena huomasi, että mamma puhuu itsestänsä, ja samassa Helenan huomio siirtyi oman sydämmen asioista mamman olentoon.
Ilmi valveilla, poskipäät palavina Helena teki sen kysymyksen, joka oli hänen sydämmellään lapsuudesta saakka jokapäivä ollut:
— Sano. mamma, miksi te papan kanssa ette koskaan mitään puhu?
Äiti ei liikahtanut tuolillansa. Hän oli ikäänkuin odottanut tätä kysymystä.
— Voi lapseni, siihen on ihan toiset syyt, — sanoi hän muka lohduttaen.
— Mutta mitkä ne ovat, jolleivät ne ole sitä että sinulla ja papalla on erilaiset ajatukset!
Äiti oli kahden vaiheilla.
Hän hieroi hitaasti sormenpäällä otsaansa ja piti silmiään kiinni. Sitten rupesi hyvin läheltä katsomaan samoja sormenpäitä, ettei näkyisi silmien kostuminen.
— Lienetkö siinä iässäkään että voisin sinulle kaikkea puhua, rakas
Helena,