— Eipä minulta kukaan ole kysynyt voinko minä vai en.
— Ja mitä sinä itse sanot?
— En edes tiedä. Tietysti voin, koska kaikki on lykätty epämääräisiksi vuosiksi. Ja voinkin erittäin hyvin silloin kuin Georg ei ole täällä. Mutta kun hän on täällä, niin — niin silloinhan me suutelemme toisiamme. — Voi mamma, sinä et voi ymmärtää minua, mutta minussa on jotakin, joka on sinulle kokonaan vierasta; — se on jotakin pahaa, ja minua kovasti hävettää puhua siitä. Ensin alussa en ymmärtänyt mitä se on. Luulin, että minut tempasi suuri, rajaton onnentunto, mutta sitten se toistui ja toistui, ja muuttui vähitellen muuksi. Ja nyt, — katsoen itseäni ja katsoen Georgia, — minä näen selvästi ettei se ole hyvä hänelle eikä minulle. Me emme tule paremmiksi, emme suinkaan paremmiksi siitä suutelemisesta. Se on varma.
— En minä tiedä siihen muuta: koettakaa olla sitä tekemättä, — sanoi äiti.
— Kun näin puhun, on se minustakin selvä, mutta kun Georg on täällä, niin on toista. Vaikka kuinka tiedän, ettei pitäisi, vaikka kuinka koetan, niin minä kuitenkin itse haen sitä, enkä voi siitä irtautua, kun olen sen vallassa, — en voi! — Voisimme varmaan molemmat, ellemme olisi näin kihloissa. Mutta nyt pitää hän sitä oikeutenaan eikä tahdo muuta kuulla. "Kaikki niin tekevät", sanoo hän. Ja minä taas unohdan kaikki, kun hän vaan panee kätensä minun ympärilleni. — Jospa tietäisit kuinka minä olen koettanut! — Voi, mikä se onkaan minussa tuo sanomaton, tuo repivä, tuo kaikki unohtava, kaikki tallaava, etten minä enää voi siitä irtautua!
— Se on se, mikä on sama kaikissa ihmisissä, — sanoi äiti.
— Mutta miksi se siis pitää olla päätetty asia, vaikka ei ole ratkaistu voinko minä vai en?
— Sinä et ajattele voiko myöskin Georg.
— Tietysti hän voi, koska hän aikoo mennä naimisiin vasta sittenkuin pääsee kapteeniksi, — monen vuoden perästä.
Mamma joutui nähtävästi kiinni sanoistaan.