Hän sytytti lampun ja oli juuri menossa sulkemaan ikkunata.
— Kuulitko sinä jotain? — sanoi hän samassa, kääntäen päätänsä ja kuulostaen.
— Se on tappelua, tänään on sunnuntai, — sanoi Helena nousematta ylös.
— Taas ovat tehtaalaiset kartanon alueella! Se on hirmuista! Ei täälläkään saa enää rauhaa.
Ja äiti sulki ikkunan, veti paksut uutimet eteen, niin ettei sisälle mitään kuulunut, ja he olivat erotetut pimeästä raakuudesta, kodikkaan lampun piirissä, joka lämpimästi valaisi makuuhuoneen tutut esineet, alempia kirkkaasti, ylempänä olevia himmeästi.
Äiti tuli Helenan luo, otti muutaman neulan hänen tukkalaitoksestaan, joka sen johdosta putosi alas ja sanoi:
— Nyt olemme kylliksi puhuneet niistä asioista. Nyt on aika mennä maata, lapsi.
* * * * *
Seuraavana aamuna Helena heräsi outoihin ääniin pihamaalta ja rappusissa. Joku juoksi siellä nopeasti ylös ja alas, joku puhui hengästyneenä. Pihalta kuului riitaisaa puhetta monen suusta yhtaikaa.
Helena kurkisti ikkunasta. Pihalla näkyi muutamia tuttuja miehiä ja vaimoja, mutta joukossa oli ainakin yksi outo, jolla oli jokin poliisipnku yllään. Samassa tuli näkyviin myöskin vallesmanni. Se rupesi ankarasti puhumaan miehille ja teki kiivaita liikkeitä. Sitten käski yhden heistä mukaansa ja meni sen ja poliisin kanssa väen puolelle.