Kun Helena oppi itseänsä arvostelemaan, tunsi hän aina suurta hengen yhteyttä äitinsä kanssa. He olivat samalla tavalla molemmat tarkat tunteittensa erittelemisessä ja sisimpien vaikutintensa näkemisessä, niin etteivät tarvinneet kuin katsahtaa toisiinsa ymmärtääkseen pitkiä ja monimutkaisia asioita ja suhteita elämässä. — — —
Isä oli ihan toisenlainen kuin äiti. Helena muisti häntä niinkuin jotakin vierasta ihmistä, johon tutustui vasta sittenkuin jo oli oppinut paljon ajattelemaan ja monia asioita ymmärtämään. Asia olikin sellainen, että pappa Helenan pienenä ollessa oleskeli hyvin pitkän aikaa ulkomailla.
Helena oli isän poissa ollessa kadottanut oman muistonsa hänestä, mutta mamma oli sen sijaan puhunut alinomaa papasta ja kaikella tavalla kuvaillut häntä Helenalle, ja siitä olikin tälle syntynyt ainoa kuva isästä.
Aina kun mamma hämärissä otti Helenan syliinsä ikkunan viereen, tiesi
Helena jo, että nyt ruvetaan papasta puhumaan. Ja niin ruvettiinkin.
Eikä mamma päästänyt Helenaa käsistänsä ennenkuin sanat loppuivat.
Mutta vaikka Helena tiesi mamman kertomuksista papan kasvojen vähimmätkin piirteet, tiesi tarkkaan hänen pituutensa, ryhtinsä, silmäin värin ja parran muodon, — oli Helena sitä uteliaampi omin silmin näkemään mimmoinen pappa oli. Ja oli sentähden täynnä maltitonta uteliaisuutta, kun vihdoin koitti odotusten perästä se päivä, jolloin papan oli tuleminen.
Mamma matkusti vastaan useita asemavälejä ja otti Helenan mukaansa. Ja mitä lähemmäksi he tulivat määräpaikkaa sitä kiihkeämmin mamma odotti. Helena olisi katsellut ikkunasta ja kysellyt ja puhellut siitä mikä milloinkin vilahteli ohitse, etenkin kun sen kaiken joukossa oli paljon kummallista ja ennen näkemätöntä. Mutta mamma tahtoi puhua vaan siitä yhdestä. Hänellä oli pieni kultakellonsa kädessä, johon hän katseli ja saneli yhä: "nyt ei ole enää kuin puoli tuntia niin näemme papan, nyt vaan 20 minuuttia, Lelle, Lelle, kuuletko, mitä mamma sanoo: ei ole enää kuin kaksikymmentä minuuttia!" Mamma hyräili jotain innoissaan junan tahtiin. Oli koonnut parasollinsa ja väskynsä ja oli valmiina, ja hänen poskensa punottivat ja hän häiritsi Helenaa tempoen häntä syliinsä ja syyttä suudellen kesken kaikkia ikkunasta-katseluja.
Kun tultiin määräasemalle, niin vastaantuleva juna juuri samassa seisahti viereen, ja aivan oikein: asemasillan toisesta päästä näkyi pappa menemässä odotussaliin puhellen jonkun herran kanssa.
Pappa oli kyllä semmoinen kuin mamma oli kertonut. Kasvot olivat kiiltävät ja poskipäät terveen väriset vaikka vähän liiaksi punaset. Ruskeat silmät loistivat pyöreinä; harva, kihara ja kiiltävä musta parta näytti läpitsensä alaleuan piirteet. Hänellä oli hyvin pitkä vaalea palttoo ja harmaa puolisilinteri, jonka ympärillä ja reunoissa oli valkoset silkkinauhat.
Mutta vaikutus papasta oli Helenalle odottamaton. Pappa tuntui kovin ankaralta ja pelottavalta, ja koko mamman antama kuva hajosi siinä silmänräpäyksessä. Helenasta näytti siinä hetkessä oudolta, että mamma tunsi tuota herraa, ja että mamman käsi, jolla hän piteli Helenan kädestä, selvästi ilosta vavahti, kun hän sen herran huomasi.
Mamma riensi, pikku Helenan juostessa ja pidellessä kädestä, pappaa kohti.