Ehtimättä vielä luo mamma jo huusi riemuissaan:
— Konstantin!
Pappa silloin nosti kummastuneena päänsä ja useat vieraatkin kääntyivät ehdottomasti ja katsoivat mammaan. Mutta mamma ei mitään huomannut, vaan juoksi pappaa kohden. Varmaan pappa ihmisten tähden vähän häpesi. Sillä Helena huomasi, että mamma oli aikonut panna kätensä papan kaulan ympäri, mutta että pappa ikäänkuin esti sen ja vilkaisten ihmisiin vaan ojensi kätensä. Myöskin ajatteli Helena, että pappa ehkä siitä syystä ei niin erittäin ilostunut, kun oli itse tahtonut äkkiarvaamatta tulla kotiin, mutta nyt he mamman kanssa päinvastoin olivat ehtineet ennen.
— Jaha, tässäkö nyt on pikku Lelle, — sanoi pappa ja kääntyi näyttämään vieraalle herralle tytärtänsä, mutta vieras herra ei enää ollut hänen takanansa. Pappa meni vähäksi aikaa kyykkysilleen, katsellakseen Helenaa kasvoihin, ja sanoi sitten:
— No, olethan sinä tullut aika sieväksi tytöksi. Se on hyvä.
Muutaman sanan vaihdettuaan mamman kanssa pappa katsoi kelloonsa ja sanoi pitävän mennä ravintolaan syömään, sillä ei ole paljon aikaa. —
Helena ja mamma jäivät odottamaan asemasillalle ja mamma tuli niin ajatuksiinsa, ettei kuullut mitään mitä Helena kyseli veturin pyöristä.
Mitä pappa ja mamma keskustelivat sitten vaunussa, kun he junan kulkiessa ja täristessä istuivat vastakkain, ei Helena kuullut tai ei ymmärtänyt. Näki ainoastaan, että mamma katseli ulos niin ajatuksissaan, että näytti melkein kuin olisi ollut pahoillaan. Ja posket olivat hänellä palavina.
Helena muisteli sittemmin tätä tapausta niin monta kertaa, että hän vihdoin, alettuaan asioita ymmärtää, rupesi ikäänkuin muistamaan myöskin, että pappa todella olisi silloin jotain erityistä sanonut mammalle, josta mamma muka loukkaantui. Ei Helena muistanut mitä se nimenomaan oli, mutta muisti kaikki papan ja mamman katseet ja liikkeet. Enimmäkseen pappa ja mamma tosin istuivat puhumatta mitään, mutta Helena tahtoi muistaa, kuinka pappa, puhuttuaan silloin tällöin mammalle jotain, kun junanmelulta saattoi ääntänsä korottamatta tulla kuulluksi, vihdoin otti taskustaan sanomalehden, kääri sen auki ja tuskin tuntuvasti röyhtähtäen ja suutansa mauskauttaen äskeisen syönnin jälkeen, alkoi lukea. Sitten hän luki ja luki ja luki, eikä Helena sen koommin häneen katselemisesta viisastunut. Mutta mamma pani kyynäspäänsä ikkunanpieltä vastaan ja nojasi leukansa käteen ja Helena näki selvästi, että hänen silmänsä vähitellen reunoista punertuivat ja kostuivat, kunnes niiden sini vihdoin ihan särkyi kyynelten loisteeseen.
Ihan varmaan Helena huomasi, että juuri tästä ajasta asti papan ja mamman suhde oli toinen, kuin se mamman kertomuksista päättäen oli ennen ollut.