Liian uutta tämä oli, liian äkkiä tullutta. Yhdessä hetkessä tekeytyi hänelle uusi kuva isästä, — matalana, — pienentyneenä, kasvot jotenkin keltaisina, — kaukana niiden vieraiden ihmisten joukossa, joihin Helenalla ei ollut mitään tunteita — —
Koko päivän hän kulki yksikseen. Ei osannut tulla syömään, ettei tapaisi isää ja näkisi häntä silmiin. Ja hän tuskaili kamalien ajatusten keskellä, jotka pitivät häntä saaliinansa, — tuskaili, koska hänestä näytti selvältä, ettei tämä voi enää milloinkaan mennä ohitse, ettei hän koskaan voi tottua siihen tietoon, eikä koskaan enää entisellä tavalla liikkua kotonansa. — Rovastille hän tosin oli voinut antaa mielessään anteeksi. Rovasti oli hänelle vieras. Antaessaan anteeksi rovastille hän oli vaan leikkinyt hurskasta, — että hän muka voi kaikille antaa anteeksi. Hän ei edes ollut tarkennuin ajatellut mitä syntiä se rovasti oikeastaan oli tehnytkään. Mutta kun hän vaan ajatteli, että isä — —! Sydän kouristui ja koko maailma tuntui tyhjältä, ja koko elämä tarpeettomalta elää. Jos vaan ei äidin tähden, niin hän menisi mieluimmin suoraan metsään ja eksyttäisi itsensä ja mätänisi sinne.
Äiti huomasi Helenan kulkevan tuskaillen yksinäisyydessä, mutta antoi hänen olla niin, kunnes hänen tunteensa ehtivät tyyntyä ja ajatuksensa asettua.
Illalla vasta, kun Helena tuli makuuhuoneeseen, tapasivat he toisensa. Kohta ovessa äiti, vaikka he tavallisuudessa eivät koskaan tunteitansa ulkonaisesti ilmaisseet, sulki hänet syliinsä ja Helena purskahti kauan pidätettyyn itkuun, joka kohta sulatti ja taivutti hänen mielensä.
Kun hän tyyntyi itkustansa ja luuli jo voivansa puhua, sanoi hän keskustelun aluksi:
— Enpä olisi aavistanut jotakin sellaista mahdolliseksi.
He istuivat kukin tavallisille tuolillensa. Äiti ei vastannut hänelle mitään.
— Siksiköhän Souvari-Heikki ei saanut yhtaikaa ripillekään tulla!
Äiti ei vastannut nytkään, ja Helena näki mielessään uudestaan koko tuon rivin talonpoikaisia rippilapsia ja heidän vanhempiaan heidän takanansa ja koko muun mustan kirkkoväen. Heidän käytöksensä ja katseensa olivat nyt selvänä hänelle. Hän oli yksin koko kirkossa ollut tietämätön siitä valheesta, jonka kaikki tunsivat — rovasti, — talonpojat, rippilapset —! Ja häntä iletti äärettömästi että hän oli kilttinä lapsena ollut polvillaan alttarin edessä.
— Jos se Souvari-Heikki on minun veljeni, niin miksi häntä ajetaan ulos ja minä asun täällä!