Ja toveri oli ranteessansa tuntenut kuinka Helenan käsi koko ajan vapisee.
Jokainen sana, jonka sosialisti lausui, oli Helenalle ikäänkuin hänen ylitsensä laskeutunut tuomio, jonka lähestymisestä hän oli jo lapsuudestaan saakka tiennyt ja oikeastaan joka päivä tuntenutkin. Hän oli vaan aina tahallaan nukuttanut itseänsä pois siitä ja lykännyt sen pelkoa tuonnemmaksi. Mutta noin se nyt tulee, noin se parhaallansa nousee ja nousee heidän ylitsensä, nyt — nyt se on tuossa se suuri maailman mullistus, ihan tuossa hänen silmiensä edessä.
Ja yhtäkkiä hänet valloittaa ajatus, joka muuttaa tuomion vapaudeksi:
"Sehän on kaikki oikein, mitä tuo mies puhuu. Sehän on juuri sitä, mitä minäkin pidän oikeana! Mikä siis minua estää? Kuinka papan käy, kuinka käy tehtaiden, kuinka kotikartanon, sitä en tiedä, mutta oikein hän puhuu ja minä tahdon tunnustaa sen, avonaisesti, rehellisesti, — tahdon heittää valheen päältäni, ja minäkin yhtyä yhdeksi noiden kanssa."
Kun sosialistin puhe oli loppunut ja väki alkoi liikkua, sysäytyi
Helena ensin kauaksi meluavan ja liikkuvan väkijoukon taakse.
Hänen toverinsa ehdotti, että he juoksisivat pois, sillä yleisessä pyörteessä he olivat saaneet monta sysäystä ja kolausta. Mutta neiti ei tahtonut lähteä, vaan veti syrjään odottamaan väen tyyntymistä.
Pitkän ajan kuluttua väkijoukko alkoikin hajaantua. Ainoastaan pöydän luona oli tungos vielä suuri, mutta mäki harveni harvenemistaan. Joka suunnalle levisivät ihmiset, laumoissa ja yksitellen, ja metsät täyttyivät heidän äänistänsä.
Kun pöydänkin luona väljeni, alkoi Helena, pidellen yhä toverinsa käden ranteesta, lähestyä vavisten sitä paikkaa, missä puhuja vielä seisoi muiden seurassa lautapöydän ääressä.
Heidän päästyä lähelle, vilkasi sosialisti heihin ja kooten paperejansa kääröön, sanoi:
— Vai ovat tytötkin osanneet tänne? No missäs harakat, ellei sian tappajaisissa!