Näin sanoessaan hän piti nuoran toista päätä hampaittensa välissä, sitoen kääröä. Mutta joku vieressä olija tunsi Helenan, lykkäsi häntä kyynärpäällään kylkeen ja kuiskasi, että se on hovijunkkarin tytär.
Silloin hän vilkasi toisen kerran heihin ja pian arvasi kumpi oli hovijunkkarin tytär.
Hän laski hämmästyneenä käärön alas eikä huolinut että se aukeni jälleen laudalle. Samassa hän kuitenkin kokosi ajatuksensa. Taitavan pyöreällä ja laajalla liikkeellä hän kohautti lakkiansa koko käden pituudelle syrjään, kumarsi hiukan päätänsä ja katsoi hymyillen ja selitystä etsien Helenan kauniisiin silmiin. Ja lähestyi pari askelta Helenaan päin.
— Nimeni on Reinhold Korpimaa — sanoi hän yhä samaten kysyvästi hymyillen.
Helena esitteli itsensä ja ojentaen kätensä sosialistille rupesi arasti änkyttämään.
— Te olette oikeassa, niin se on. Minäkin tahdon yhtyä teihin, — olen päättänyt, Minä olen valmis vaikka mihin. Sanokaa mitä minun pitää tehdä. Kyllä minä voin, minä tunnen että voin!
Sosialisti nyykäytti hyväksyvästi päätänsä.
— Minä puhun kohta neidin kanssa, — sanoi hän. — Neiti on niin hyvä ja odottaa hiukan.
Näin sanoen hän poistui hetkeksi muiden joukkoon.
Helena jäi yksin seisomaan syrjemmäs. Toverinsa hän antoi mennä pois.