Kerran, pitkän loman perästä, eräänä kovana, kirkasaurinkoisena pakkaspäivänä tuli hoviin vihdoinkin vieraita. Jo hyvän matkan päästä olivat maantiellä nähneet kuomureen lähestyvän ja juosseet sisälle sanomaan.
Mamma puhalsi jäätyneeseen ikkunaan aukon ja he seisoivat Helenan kanssa arvailemassa, ketä tulijat saattavat olla. Suuri kuomureki se vaan oli ja kaksi hevosta oli edessä.
Vasta käänteessä mamma tunsi hevoset, vavahti ilosta ja auttaen Helenaa ikkunalta sanoi, kiireesti mennen vastaanottoa valmistamaan:
— Nyt saat varmaan nähdä myöskin pikku Georgin, hän on juuri sopiva leikkikumppali sinulle.
Ja meni.
Helena tiesi tästä keitä ne olivat, sillä Georgin pappa ja mamma olivat ennenkin käyneet heillä. Helena muisti vaan, että ne olivat hyvin iloset ja puheliaat ja aina istuivat liketysten ja taputtivat usein toisiaan, ja että Georgin pappa oli punanaamainen ja silmät ja kaikki kasvot aina naurussa. Mutta Georgia itseä ei Helena ollut nähnyt, sillä Georgia ei oltu ennen koskaan otettu mukaan.
Georgin vanhemmilla oli suuri maakartano neljän peninkulman päässä hovista. Mutta eivät he siellä asuneet muulloin kuin jonkun osan kesää ja joskus jouluna, niinkuin nyt, milloin eivät olleet ulkomailla. Eivät he sitä maakartanoaan pitäneet muun kuin tulojen vuoksi, eivät myöskään ainoan lapsensa, Georgin vuoksi, sillä tämä aijottiin panna kadettikouluun ja kasvattaa upseeriksi. Pikku Georgia kasvatettiin kaupungissa.
Kyllä tulikin ihan toinen elämä hoviin, kun nämä vieraat saapuivat. Kaikki paikat täyttyivät heidän nauruillaan ja huudahduksillaan. Punakasvoinen setä, kun vaan jotain merkillisempää näki tahi tuli ajatelleeksi, alkoi heti huutaa lihavalle tädille, vaikka tämä ei ollut lähimaillakaan:
— Aurore, hoi! Aurore! Onko moista nähty! Tulehan tänne, Aurore!
Ja sitten ei tarvinnut olla muuta kuin joku erinomaisempi ruukku-alus kasvihuoneessa!